Jaakko Yli-Juonikas: Vanhan merimiehen tarina. Otava, 2014.Yleisen moraalikäsityksen mukaan valehteleminen on useimmiten väärin. (Tietysti voimme helposti keksiä tilanteita, joissa se on väistämätöntä, suotavaa tai jopa velvollisuus.) Vilpittömyys, totuudellisuus ja rehellisyys ovat armoitetut arvomme, joiden nimeen vannomme. Valehteleminen on petos, sillä kysyjä - se kenelle valehdellaan - odottaa kuulevansa asioiden todellisen laidan, ja valehtelija johdattaa häntä harhaan antamalla vaikutelman siitä, että hänen sanomansa on totta, vaikka hän itse tietää, ettei näin ole. Näistä lähtökohdista on helppo ymmärtää valehtelemisen moraalittomuus. Mutta kuvitellaan tilanne, joissa kysyjä ei halua tietää asioiden todellista laitaa, vaan haluaa, että hänelle valehdellaan. Äkkiseltään voisi luulla, että tuo halu tekee - tällä tavalla rajatuissa tilanteissa - valehtelemisesta hyväksyttävää. Jos kysyjä tietää, että hänelle valehdellaan, niin missä on petos? Tuntuu kuitenkin siltä, että totuuden nimeen vannovat pitäisivät myös tiedostettua valehtelemista moraalittomana. Moraalittomuus tosin siirtää painopisteensä valehtelijasta kysyjään, petos muuntuu itsepetokseksi, ja tietoinen itsepetos, se se vasta valehtelua on.
Tilanteet, joissa henkilö tietoisesti haluaa tulla valehdelluksi, ovat melko harvinaisia - paitsi jos mukaan lasketaan fiktio (taiteena). Arkiajattelussa fiktio ja valehteleminen pidetään selkeästi erillään, luultavasti juuri siitä syystä, että kukaan ei oleta romaaniin, novelliin, elokuvaan tai kuunnelmaan tarttuessaan, että se pysyttelisi totuudellisuudessa (ulkomaailmaan nähden). Toinen syy on varmasti tekijän intentioissa. Fiktio joka tapauksessa poikkeaa vilpittömyyden ja totuudellisuuden ihanteista. Joissain ajatusmalleissa fiktiota - ja erityisesti kertomakirjallisuutta - voidaan tästä syystä pitää moraalisesti kyseenalaisena - tai ainakin jokseenkin mielettömänä - touhuna. Uuden ajan fiktio on ollut syntymästään lähtien kritiikin kohteena, mikä sai 1700-luvulla romaanikirjailijat teeskentelemään, että he kertoisivat todenperäisiä tarinoita. (Kannattaa vilkaista Dorrit Cohnin kirjan Fiktion mieli ensimmäistä lukua ja miksei muitakin, jos asia kiinnostaa.) Vaikka harva mieltää nykyään fiktion valehteluksi, fiktiivisyyden (ja erityisesti ehkä kertomuksellisen fiktion) epäily elää tällä hetkellä omanlaistansa kukoistuskautta, minkä voi havaita esimerkiksi kaiken dokumentaarisen uudessa arvostuksessa. Vaikka dokumentaariset teokset - oli kyse sitten dokumenttielokuvista, dokumenttiteatterista tai kirjallisista esseistä - vain harvoin esittävät, että ne olisivat täysin fiktiottomia, ajatus tuntuu olevan, että dokumentaarinen kosketus todellisuuteen on niiden olemassaolon oikeutus ja arvon perusta.
Valehtelun ja valehtelun haluamisen suhdetta voi monimutkaistaa vielä hiukan. On tilanteita, joissa henkilö haluaa, että hänelle valehdellaan siitä, miten hänelle valehdellaan. Samalla henkilö ei halua, että hänelle valehdellaan, mutta hän alistuu sille, koska haluaa tulla valehdelluksi itse valehtelemisen tavasta. Kirjallisuudessa sitä kutsutaan usein metafiktioksi, ja se on dokumentaarisuuden ohella toinen tapa reagoida fiktion moraaliseen asemaan. (Kolmas on käsittääkseni kertomuksellisuutensa kiistävä runous.) Jaakko Yli-Juonikkaan Vanhan merimiehen tarina on yksi esimerkki kirjasta, jossa kysyjä ensisijaisesti haluaa tulla valehdelluksi valehtelemisesta itsestään. Vanhan merimiehen tarinan lukija ei oleta kuulevansa vanhan merimiehen tarinaa eikä realistista kertomusta perheestä ja vaikeasti vammaisesta tyttärestä. Tai saattaa joku lukija niin olettaakin, jos ei ole lukenut Yli-Juonikkaan aiempia teoksia, mutta hän joutuu korjaamaan odotuksiaan päästyään kirjassa riittävän pitkälle eikä taatusti pysty nauttimaan siitä, ellei osaa arvostaa harhaanjohdattamisen aikaansaamaa sekaannusta omassa pääkopassa.
Yli-Juonikkaan edellinen romaani Neuromaani leikitteli metafiktiolla ja lukijan huijaamisella. Neuromaanissa kertoja tekee alusta asti selkeäksi pelin hengen. Lukijaa puhutellaan suoraan, hänelle annetaan näennäisesti päätösvalta teoksen kehittymisestä koska hän saa valita päähenkilön seuraavan liikkeen (tai sen kaltaisen), mutta lopulta lukija päätyy yhä uudestaan umpikujiin, ikuiseen kiertoon, palaamaan takaisin tai tyhjiöön ja vähintäänkin kerran hänet ohjataan pois koko teoksesta. Lukija poukkoilee kirjan sivuilla edestakaisin koettaen jotakuinkin pysyä horjuvilla kärryillä kahden kirjanmerkin avulla ja nauttii joka hetkestä, sillä haluaa antautua kirjailijan mielenoikuille. Sitä varten teokseen on alun perin tartuttu.
Vanhan merimiehen tarina ei ole lähtökohdiltaan yhtä ilmeinen kuin Neuromaani. Se alkaa kuin mikä tahansa suomalainen 2000-luvun realistinen perhekuvaus. On isä Aarno, ammatiltaan virkamies, ja perheenäiti Niina, molemmat omaishoitajia, sillä perheen tytär Annika on vaikeasti vammainen ja pystyy kommunikoimaan ympäristön kanssa ainoastaan fasilitoijan avulla. Aarno ja Niina auttavat Annikaa liikuttamaan kättä, jotta hän voi kirjoittaa ajatuksensa tietokoneen avulla. Kuten niin moni suomalainen romaani, myös Vanhan merimiehen tarina on kirjoitettu useamman henkilön näkökulmasta, Aarnon, Niinan ja Annikan. Luvut on otsikoitu kertojan mukaan, ja teos etenee varsin pitkälle kuin keskiverto realistinen romaani. Ajoittain se vaikutti jopa niin keskinkertaiselta, että epäilin - ja epäilen yhä - sen paikoin parodioivan realistista romaania. Siihen on syynä se, että tiesin, ettei teos tule pysymään yllensä pukemassaan pakkopaidassa.
-Kuukausi takaperin mä aloin pilateksen, Rauni sanoo vetäessään kesämekon päänsä yli. Hän lienee tosiaan vähän laihtunut. -Koska onhan se nyt aika järkkyä kun viime joulua ennen ostetut farkut ei mene jalkaan.
-Mäkin yritän jumpata kotona. Salilla oon viimeks käyny kun Annika oli ihan pieni. Ennen diagnoosia. Ei sitä enää kyllä oikein.
Saatuani bikinit ylle napitan auki Annikan puseron ja vedän hameen pois. Poistan korvatulpat, jotka laitoin Annikalle ajomatkaa varten. Aluspaitaa on vaikeampi riisua, koska Annikan vasen käsi kouristuu kylkeä vasten. Hän kirkuu hermostuneesti keplotellessani alusvaatteita pois. Kuiskimme Raunin kanssa tyynnyttäviä sanoja ja koetamme olla mahdollisimman helläkätiset.
Näkökulmatekniikalle on yleistä, että henkilöiden näkemykset asioista eriytyvät. Jokainen kertoo tapahtumista omilla tavoillaan ja lukijan on pääteltävä - toisinaan enemmän, toisinaan vähemmän - mikä on totuus. Myös Vanhan merimiehen tarinassa Aarnon, Niinan ja Annikan näkemykset tapahtumien kulusta ovat erilaiset. Aarnon mielestä Annika hautoo itsemurha-aikeita, Niinan mielestä Aarno on laittanut ne ajatukset Annikan suuhun (tai sormille) ja Aarno itse hautoo tyttärensä armomurhaa. Annika on isänsä puolella, tai onko sittenkään, isä todella sekoilee mutta sitten sekoaa myös äiti. Jonkin aikaa lukija voi elätellä ajatusta siitä, että totuus selviää ja käy ilmi, kuka on oikeassa, mutta lopulta näyttää siltä, että koko näkökulmatekniikka on jonkinasteista hämäystä. Kuka puhuu sittenkään Aarnon, Niinan ja ennen kaikkea Annikan suulla?
Teoksessa on jo alkupuolella viite siitä, että asiat ovat toisin kuin tavanomaisissa näkökulmatarinoissa. Sivulla 37 Annika ottaa metafiktiivisen askeleen etäälle tekstistä: ”Jos äiti nukkuu eikä muita fasilitoijia ole läsnä, miten tämä teksti on voinut syntyä? Preesens-muodosta huolimatta minä, äiti ja isä emme toki kirjoita kokemuksiamme muistiin tapahtumahetkellä.” Jotta epäilys tiivistyy, sivuilla käsitellään myös fasilitoinnin mahdollista epävarmuutta. Annikan runokokoelmaa arvioiva kustannustoimittaja vihjaa tekstien olevan todellisuudessa Niinan kirjoittamia. Aarno puolestaan lukee fasilitoinnista lehtiartikkelin, joka saa hänet ärsyyntymään.
Hämmennyin lukiessani juttua. Luulen sen närkästyttävän muitakin halvaantuneiden tai vammaisten henkilöiden omaishoitajia, joila on ensimmäisen käden kokemusperäistä tietoa aiheesta. Rivien välistä käy kiusallisen selväksi, että tarina perustuu itsesuggestioon: halvaantuneen lähiomaiset ja muut hoitajat tulkitsevat miehen silmien räpyttelyn omien toiveidensa mukaan, kuvittelevat vilpittömästi viestien tulevan mieheltä. Tehokkaalla harjoittelulla toimittajakin saadaan temmatuksi saman harhan valtaan. Paljastava ”sattuma” sekin, että halvaantuneen miehen ja hänelle kirjoja ääneen lukevan toimittajan lempikirjailijat ovat samoja.
Annikalle oli diagnosoitu vaikea älyllinen kehitysvamma, mitä Aarno ja Niina pitävät virhediagnoosina sen jälkeen kun löysivät fasilitoinnin Annikan ollessa 12 vuotta. Mutta ehkä Annika todella on kehitysvammainen eikä edes kykene ajattelemaan käsitteellisesti samalla tasolla kuin terve henkilö. Fasilitoija liikuttaa Annikan kättä, jotta tämä saa välitettyä viestinsä, mutta ehkei ole mitään viestiä. Ehkä jokainen Annikan lause on Aarnon tai Niinan toiveajattelua, perusteetonta uskoa siihen, että Annikalla ei ole älyllistä kehitysvammaa. Aarno ja Niina kirjoittavat itselleen, mitä haluavat kuulla.
Toisaalta joka kolmas luku on kerrottu Annikan näkökulmasta. Kuka ne kertoo, jos ei Annika? Aarno tai Niina? Jos Annika-luvuissa puhuu joku muu kuin Annika, niin eikö Aarno- ja Niina-lukujen kertoja voisi myös olla joku toinen henkilö? Kaikkien henkilöiden ääni kuulostaa itse asiassa melko lailla samalta. Ehkä Aarno, Niina ja Annika ovat yksi ja sama henkilö. Eikö se itse asiassa viesti aikamoisesta itsesuggestiosta, että uskoo kolmen henkilön puhuvan teoksessa, jonka on kirjoittanut yksi henkilö? Lukija ei silti sentään ole fasilitoijan asemassa. Kirja ja Annikan kaltaiset tapaukset eroavat siinä, että kirjasta tiedämme varmuudella, että sen taustalla on tietoinen mieli. Fasilitoija kieltää sen ilmeisen mahdollisuuden, että hän on itse merkitysten lähde. Lukija kieltää ainoastaan sen, etteikö fiktiivisillä tarinoilla olisi yhtä paljon totuusvaateita kuin todellisuudella. Siksi kirjabloggarista on mielekästä kirjoittaa, että ”Annikalla oli diagnosoitu vaikea älyllinen kehitysvamma”, vaikka Annika ei ole todellinen henkilö (maailmassa). Tilanteissa, joissa lukijalle osoitetaan - ja hän haluaa itselleen osoitettavan - että hänen lukemaansa ei voi luottaa edes fiktion maailmassa, hän poistuu osittain tästä ”itsesuggestion” tilasta. Voi olla, ettei Annikaa ole olemassa edes teoksen fiktiivisessä maailmassa, ei ainakaan sellaisena henkilönä jollaisena hänet on kuvattu kirjan kahdessa ensimmäisessä osassa. Viimeisessä osassa Annika nimittäin vaikuttaa kovin erilaiselta henkilöltä (ja jostain kumman syystä oletamme usein lopun olevan todellisempi kuin alku).
Mihin lukija sitten itsensä suggestoi, vai suggestoiko mihinkään? Lukija voi yhtäältä suggestoida itsensä uskomaan, että kirja on eräänlainen arvoitus, johon on yksi oikea ratkaisu. Vanhan merimiehen tarinalla on siis oma totuutensa - kuten vaikka se että kaikki on yhden jakautuneen mielen hourintaa. Jos kirjaa lukee riittävän monta kertaa edestakaisin ja lukija on riittävän fiksu, totuus paljastuu. Ahaa!
Toinen vaihtoehto olettaa, ettei teoksessa ole mitään tarinallista totuutta, vaan että itse Yli-Juonikas kirjailija haluaa manifestoida jonkun ajatuksen teoksellaan - kuten vaikka sen että keskiverto kertomakirjallinen teos saa lukijan käyttäytymään kuin itseään huijaava fasilitoija: lataamaan merkityksiä sinne missä niitä ei ole. Taustalla voi lymytä myös joku toinen yhtä teoreettinen tai abstrakti ajatus. Luultavasti taivun itse tähän vaihtoehtoon, olenhan pyöritellyt asiaa jo monen monta liuskaa.
Muitakin vaihtoehtoja on. Ehkä Yli-Juonikas pitää hauskaa ja kiusoittelee lukijaa. Ehkä sanat menivät painossa sekaisin. Ehkä Yli-Juonikasta ei ole olemassakaan. Ehkä hän on useamman henkilön yhteenliittymä jotka kirjoittivat tarinaa toisistaan tietämättä. Ehkä minä olen itse yli-juonikas.
Valitse mieleisesi.
