Maxim Biller: Im Kopf von Bruno Schulz. Kiepenheuer & Witsch, 2013.
Todellisten - elävien tai kuolleiden - henkilöiden muuttaminen sanoiksi ja lauseiksi kirjan sivuille aiheuttaa helposti kysymyksiä vastaavuudesta, vaikka valistunut kaunokirjallisuuden lukija taatusti osaa minuutin asiaa järkeiltyään ohittaa vastaavuuden kaltaisen tyhjänpäiväisen kysymyksen. Kaunokirjallinen teksti on omalakinen taideteos, ja jos siihen lainataankin jotain niin kutsutusta todellisesta maailmasta, se alistetaan kaunokirjallisuuden periaatteille. Niinpä on turha tulla valittamaan, jos kirjojeni sivuille luonnosteltu Tove Jansson tai Paavo Lipponen eivät vastaa sitä, millaisia he todellisuudessa olivat tai ovat. Musteeseen vangitut hahmot tekevät niin kuin tekevät ja ajattelevat niin kuin ajattelevat, koska tekstin tarkoituksena on välittää jokin viesti tai näyttää jokin asia, ja kirjailija on kokenut historiallisen persoonan kaunokirjallisen vääristymän välittävän viestin parhaiten. Eikö niin?
Huomasin kuitenkin pohtivani todellista Bruno Schulzia, kun luin Maxim Billerin viime vuonna julkaisemaa novellia tai pienoisromaania Im Kopf von Bruno Schulz, eli suomeksi vaikkapa ”Bruno Schulzin pään sisällä”. Biller on Tsekeissä syntynyt mutta Saksassa pitkään asunut juutalainen kirjailija jonka teoksista tunnetuin on paradoksaalisesti se, jota kukaan ei ole lukenut. Autofiktiivisessä teoksessa nimeltä Esra vuodelta 2003 Biller onnistui kuvailemaan entisen kumppaninsa kaltaisen hahmon edesottamuksia niin osuvasti, ettei edes tuomari uskonut hahmon fiktiivisyyteen enää. Esra siis kiellettiin eikä sitä ole sittemmin julkaistu. Selkkauksen myötä Billerin nimi tuli kuitenkin tunnetuksi, ja yli sata saksalaista kulttuurimaailman vaikuttajaa joukossaan mm. nobelistit Günter Grass ja Elfriede Jelinek asettuivat puolustamaan Billeriä ja kaunokirjallista vapautta.
Todellisia, todenkaltaisia ja tuplafiktiivisiä hahmoja liikkuu myös teoksessa Im Kopf von Bruno Schulz. Siinä Bruno kirjoittaa kirjettä Thomas Mannille, jolle hän kertoo kotikaupungissaan Drohobytšissä liikkuvasta vale-Mannista, saksalaisesta miehestä joka näyttää Thomas Mannilta mutta oudon käytöksen ja haisevien vaatteiden perusteella Schulz olettaa hänen olevan huijari. Jo lähtökohta on yhdistelmä faktaa ja fiktiota. Schulz todella kirjoitti Thomas Mannille ja lähetti hänelle sittemmin kadonneen novellinsa Die Heimkehr, jonka julkaisemiseen toivoi apua Mannilta. Kirjeen sisällöstä emme tiedä, mutta voinemme olettaa, ettei Billerin versio ole yritys arvata kirjeen todellista sisältöä. Itse asiassa - pahoittelut juonenpaljastuksista - varsin pian käy ilmi, ettei Drohobytšissä todellisuudessa ole ketään huijaria: vale-Mann on Schulzin keksintöä. Vale-Mann on siis eräänlainen tuplafiktio: fiktiivisen hahmon keksimä fiktiivinen hahmo. Schulz on keksinyt vale-Mannin saadakseen syyn kirjoittaa oikealle Mannille, lähettääkseen tälle ainoan saksaksi kirjoittamansa novellin (jälleen palanen totuutta) ja ennen kaikkea varoittaakseen niistä kauheuksista, joiden saapumisen Schulz aistii.
Ensimmäisellä lukukerralla koin häiritsevänä sen, ettei tekstistä välittyvä kertoja kuulostanut Bruno Schulzilta. Tunnistin hahmon historiallisten viitteiden, tapahtumien ja tekojen pohjalta, mutta hahmo ei vain kuulostanut Schulzilta. Syy on se, että Schulz on itse kirjoittanut suurimman osan teksteistään ensimmäisessä persoonassa. En oleta hänen puhuneen ruokapöydässä samaan tapaan kuin hän kirjoitti, mutta ajatusten maailmassa on vaikea kuvitella toista ilmaisutapaa kuin hänen varsin omaperäinen runollinen ja rehevä proosansa. Mutta kun kerran olen kuullut Schulzin kertovan omalla äänellään elämästä Drohobytšissä, niin on vaikea niellä kertojaa, jonka ääni on toinen. Toisaalta tiedostin kyllä, ettei Biller voi matkia Schulzin tyyliä. Se olisi ensinnäkin tökeröä eikä hän toisekseen onnistuisi siinä: lopputulos muistuttaisi luultavasti kömpelöä pastissia. Ja niin: eihän keneltäkään kirjailijasta kirjoittavalta voi olettaa, että hän omaksuisi kohteensa kielen ja tyylin. Sietämättömän sivistymätöntä.
Sitä paitsi, Biller-Schulzissa on jotain tuttua, ja toisella lukukerralla tajusin tuttuuden lähteen. Biller-Schulz ei niinkään ole kirjailija-Schulz kuin graafikko-/piirtäjä-Schulz. Puolalainen sanataiturimme ei ollut ainoastaan mestarikirjailija vaan myös varsin taitava maalari ja piirtäjä, joka tienasi elantonsa opettamalla piirustusta ja sai jopa jatkoaikaa elämälleen piirtotaitojensa avulla. Natsiupseeri Felix Landau suojeli Schulzia natsien valloitettua Drohobytšin, sillä hän hyödynsi tämän piirtotaitoja. Schulz muunmuuassa koristeli Landaun lasten huoneen seinämaalauksilla. (Maalaukset ovat osittain säilyneet, mutta suurin osa niistä päätyi vuonna 2001 suorastaan elokuvallisen huijauksen seurauksena Yad Vashem-museoon Jerusalemiin.)
Jo kirjan alussa olevat kuvailut Bruno Schulzin olemuksesta tuovat mieleen Schulzin piirustustyöt, joita on säilynyt reilut 200 kappaletta (kaikki öljyvärimaalaukset sen sijaan ovat yhä kadoksissa toisen maailmansodan jäljiltä). ”Leijakasvoinen” Schulz on ”liian iso” isän työpöytään. Molemmista kuvauksista tulee väistämättä mieleen Schulzin isopäiset mieshahmot joiden joukossa oli usein myös Schulz itse ja jotka ovat ympäristöönsä nähden liian ison oloisia. Vahvimmin piirtäjä-Schulz suodattuu tekstistä kuitenkin masokismin ja fetisismin pohjalta.
Varsin suuri osa Schulzin piirustuksista kuvaa rumia miehenkuvatuksia kyyristelemässä kauniiden ja usein alastomien naisten jaloissa. Tyypillisessä Schulzin piirustuksessa viehkeä mutta välinpitämättömän näköinen nuori nainen istuu sohvalla, ja maassa makaava mies nuolee tytön jalkaa. Eroottinen (jalka)fetisismi yhdistyy alistumiseen, itsensä orjuuttamiseen naisen eroottisen kauneuden edessä. Oma mielenkiintoinen sivujuonne Schulzin piirustuksissa on se, että Schulz otti kuvaamilleen naisille kasvot todellisilta henkilöiltä, Drohobytšissä asuvilta kaunottarilta. Luulipa eräs mies vaimonsa olleen alastonmallina Schulzilla, mistä mies suivaantui todenteolla. Vakuuttelutkaan eivät tahtoneet saada miestä rauhoittumaan.
Schulzin proosassa fetisismi on epäilemättä läsnä sen uskonnollis-mytologisessa merkityksessä muttei juurikaan eroottisessa mielessä. Masokismista on viitteitä ankarissa naishahmoissa (äiti ja palvelijatar Adela joka läksyttää niin isää kuin Schulzin lapsuuden alter egoa, Józefia) mutta eroottisuus on kätkettyä. Billerin kirjassa Schulzin fetisismi ja masokismi vuotavat läpi. Schulzin koulussa on töissä Helena Jakubowicz-niminen liikunnan ja filosofian opettaja - mielenkiintoa herättävä yhdistelmä, pakko myöntää - joka on sulkenut tuntikausiksi Bruno-paran varastoon. Seuraavalla kerralla hän saattaisi tulla seuraksi, Helena vihjaa, mukanaan kivoja välineitä.
Sillä eihän Im Kopf von Bruno Schulz edes kerro ensisijaisesti Bruno Schulzista vaan taiteilijan herkkyydestä, sen vastinparista eli masokismista ja herkkyydestä juontuvasta pelottavasta kyvystä nähdä ne kauheudet, jotka odottavat ajan kulman takana. Schulzin mielikuvituksessa vale-Mann on nimittäin Gestapon agentti, joka on tullut Drohobytšiin keräämään kaupungin juutalaisten nimet.
Todellisten - elävien tai kuolleiden - henkilöiden muuttaminen sanoiksi ja lauseiksi kirjan sivuille aiheuttaa helposti kysymyksiä vastaavuudesta, vaikka valistunut kaunokirjallisuuden lukija taatusti osaa minuutin asiaa järkeiltyään ohittaa vastaavuuden kaltaisen tyhjänpäiväisen kysymyksen. Kaunokirjallinen teksti on omalakinen taideteos, ja jos siihen lainataankin jotain niin kutsutusta todellisesta maailmasta, se alistetaan kaunokirjallisuuden periaatteille. Niinpä on turha tulla valittamaan, jos kirjojeni sivuille luonnosteltu Tove Jansson tai Paavo Lipponen eivät vastaa sitä, millaisia he todellisuudessa olivat tai ovat. Musteeseen vangitut hahmot tekevät niin kuin tekevät ja ajattelevat niin kuin ajattelevat, koska tekstin tarkoituksena on välittää jokin viesti tai näyttää jokin asia, ja kirjailija on kokenut historiallisen persoonan kaunokirjallisen vääristymän välittävän viestin parhaiten. Eikö niin?
Huomasin kuitenkin pohtivani todellista Bruno Schulzia, kun luin Maxim Billerin viime vuonna julkaisemaa novellia tai pienoisromaania Im Kopf von Bruno Schulz, eli suomeksi vaikkapa ”Bruno Schulzin pään sisällä”. Biller on Tsekeissä syntynyt mutta Saksassa pitkään asunut juutalainen kirjailija jonka teoksista tunnetuin on paradoksaalisesti se, jota kukaan ei ole lukenut. Autofiktiivisessä teoksessa nimeltä Esra vuodelta 2003 Biller onnistui kuvailemaan entisen kumppaninsa kaltaisen hahmon edesottamuksia niin osuvasti, ettei edes tuomari uskonut hahmon fiktiivisyyteen enää. Esra siis kiellettiin eikä sitä ole sittemmin julkaistu. Selkkauksen myötä Billerin nimi tuli kuitenkin tunnetuksi, ja yli sata saksalaista kulttuurimaailman vaikuttajaa joukossaan mm. nobelistit Günter Grass ja Elfriede Jelinek asettuivat puolustamaan Billeriä ja kaunokirjallista vapautta.
Todellisia, todenkaltaisia ja tuplafiktiivisiä hahmoja liikkuu myös teoksessa Im Kopf von Bruno Schulz. Siinä Bruno kirjoittaa kirjettä Thomas Mannille, jolle hän kertoo kotikaupungissaan Drohobytšissä liikkuvasta vale-Mannista, saksalaisesta miehestä joka näyttää Thomas Mannilta mutta oudon käytöksen ja haisevien vaatteiden perusteella Schulz olettaa hänen olevan huijari. Jo lähtökohta on yhdistelmä faktaa ja fiktiota. Schulz todella kirjoitti Thomas Mannille ja lähetti hänelle sittemmin kadonneen novellinsa Die Heimkehr, jonka julkaisemiseen toivoi apua Mannilta. Kirjeen sisällöstä emme tiedä, mutta voinemme olettaa, ettei Billerin versio ole yritys arvata kirjeen todellista sisältöä. Itse asiassa - pahoittelut juonenpaljastuksista - varsin pian käy ilmi, ettei Drohobytšissä todellisuudessa ole ketään huijaria: vale-Mann on Schulzin keksintöä. Vale-Mann on siis eräänlainen tuplafiktio: fiktiivisen hahmon keksimä fiktiivinen hahmo. Schulz on keksinyt vale-Mannin saadakseen syyn kirjoittaa oikealle Mannille, lähettääkseen tälle ainoan saksaksi kirjoittamansa novellin (jälleen palanen totuutta) ja ennen kaikkea varoittaakseen niistä kauheuksista, joiden saapumisen Schulz aistii.
Ensimmäisellä lukukerralla koin häiritsevänä sen, ettei tekstistä välittyvä kertoja kuulostanut Bruno Schulzilta. Tunnistin hahmon historiallisten viitteiden, tapahtumien ja tekojen pohjalta, mutta hahmo ei vain kuulostanut Schulzilta. Syy on se, että Schulz on itse kirjoittanut suurimman osan teksteistään ensimmäisessä persoonassa. En oleta hänen puhuneen ruokapöydässä samaan tapaan kuin hän kirjoitti, mutta ajatusten maailmassa on vaikea kuvitella toista ilmaisutapaa kuin hänen varsin omaperäinen runollinen ja rehevä proosansa. Mutta kun kerran olen kuullut Schulzin kertovan omalla äänellään elämästä Drohobytšissä, niin on vaikea niellä kertojaa, jonka ääni on toinen. Toisaalta tiedostin kyllä, ettei Biller voi matkia Schulzin tyyliä. Se olisi ensinnäkin tökeröä eikä hän toisekseen onnistuisi siinä: lopputulos muistuttaisi luultavasti kömpelöä pastissia. Ja niin: eihän keneltäkään kirjailijasta kirjoittavalta voi olettaa, että hän omaksuisi kohteensa kielen ja tyylin. Sietämättömän sivistymätöntä.
Sitä paitsi, Biller-Schulzissa on jotain tuttua, ja toisella lukukerralla tajusin tuttuuden lähteen. Biller-Schulz ei niinkään ole kirjailija-Schulz kuin graafikko-/piirtäjä-Schulz. Puolalainen sanataiturimme ei ollut ainoastaan mestarikirjailija vaan myös varsin taitava maalari ja piirtäjä, joka tienasi elantonsa opettamalla piirustusta ja sai jopa jatkoaikaa elämälleen piirtotaitojensa avulla. Natsiupseeri Felix Landau suojeli Schulzia natsien valloitettua Drohobytšin, sillä hän hyödynsi tämän piirtotaitoja. Schulz muunmuuassa koristeli Landaun lasten huoneen seinämaalauksilla. (Maalaukset ovat osittain säilyneet, mutta suurin osa niistä päätyi vuonna 2001 suorastaan elokuvallisen huijauksen seurauksena Yad Vashem-museoon Jerusalemiin.)
Jo kirjan alussa olevat kuvailut Bruno Schulzin olemuksesta tuovat mieleen Schulzin piirustustyöt, joita on säilynyt reilut 200 kappaletta (kaikki öljyvärimaalaukset sen sijaan ovat yhä kadoksissa toisen maailmansodan jäljiltä). ”Leijakasvoinen” Schulz on ”liian iso” isän työpöytään. Molemmista kuvauksista tulee väistämättä mieleen Schulzin isopäiset mieshahmot joiden joukossa oli usein myös Schulz itse ja jotka ovat ympäristöönsä nähden liian ison oloisia. Vahvimmin piirtäjä-Schulz suodattuu tekstistä kuitenkin masokismin ja fetisismin pohjalta.
Varsin suuri osa Schulzin piirustuksista kuvaa rumia miehenkuvatuksia kyyristelemässä kauniiden ja usein alastomien naisten jaloissa. Tyypillisessä Schulzin piirustuksessa viehkeä mutta välinpitämättömän näköinen nuori nainen istuu sohvalla, ja maassa makaava mies nuolee tytön jalkaa. Eroottinen (jalka)fetisismi yhdistyy alistumiseen, itsensä orjuuttamiseen naisen eroottisen kauneuden edessä. Oma mielenkiintoinen sivujuonne Schulzin piirustuksissa on se, että Schulz otti kuvaamilleen naisille kasvot todellisilta henkilöiltä, Drohobytšissä asuvilta kaunottarilta. Luulipa eräs mies vaimonsa olleen alastonmallina Schulzilla, mistä mies suivaantui todenteolla. Vakuuttelutkaan eivät tahtoneet saada miestä rauhoittumaan.
Schulzin proosassa fetisismi on epäilemättä läsnä sen uskonnollis-mytologisessa merkityksessä muttei juurikaan eroottisessa mielessä. Masokismista on viitteitä ankarissa naishahmoissa (äiti ja palvelijatar Adela joka läksyttää niin isää kuin Schulzin lapsuuden alter egoa, Józefia) mutta eroottisuus on kätkettyä. Billerin kirjassa Schulzin fetisismi ja masokismi vuotavat läpi. Schulzin koulussa on töissä Helena Jakubowicz-niminen liikunnan ja filosofian opettaja - mielenkiintoa herättävä yhdistelmä, pakko myöntää - joka on sulkenut tuntikausiksi Bruno-paran varastoon. Seuraavalla kerralla hän saattaisi tulla seuraksi, Helena vihjaa, mukanaan kivoja välineitä.
Bruno saattoi kuvitella, mitä Helena tarkoitti! Ei, hän vastasi, mieluummin ei, vaikka näitä tavaroita ajatellessaan - venetsialaisia mustasta nahkasta valmistettuja Colombina-naamioita, sahajauholla täytettyjä peniksen kokoisia Pierrot’ita, pajunoksista punottuja ja ohuella teräsketjulla läpikudottuja pääsiäisvitsoja, hopeisia nännisolkia ja japanilaisia shungakynttilöitä, joiden valuva vaha ei jättänyt palorakkuloita - hän tunsi itsensä erittäin varmaksi ja hyvinvoivaksi.”Schulz paljastaa masokisminsa myös kirjeessään Mannille, kun hän kuvailee kaupunginjohtajan kylpyhuoneessa syntynyttä orgiaa, jossa vale-Mann sivaltaa ratsupiiskalla alastomaksi riisuutuneita kaupunkilaisia. Schulz-parka jää tosin ilman iskuja.
’Minä myös’, huusin suuren sekaannuksen keskellä ja kävelin hänen luokseen, ’minäkin haluan!’. Mutta hän kieltäytyi ystävällisesti samalla kun pyyhki kaulalta ja otsalta hikeä lian kyllästämällä, tahmealla nenäliinalla. ’Ette te, teitä tarvitaan vielä. Teidän täytyy kirjoittaa romaaninne. Mikä sen nimi olisikaan? Messias, eikö niin?’Tekemättä sen kummempia oletuksia Billerin intentioista, minulle Im Kopf von Bruno Schulz-novellin hienous on siinä, että se keskustelee Schulzin visuaalisten töiden kanssa. Vaikka kuvataiteen saralla hän ei yllä lähellekään sitä tasoa, jolla liikkui sanataiteen osalla, omalaatuiset piirrustuksen tuovat merkittävän lisän siihen hahmoon, joka meille hahmottuu novellien perusteella. Oivalluksen avulla sain vaiennettua sen ärsyttävän nillittäjän, joka halusi Schulzin kuulostavan Schulzilta, ikään kuin Billerin olisi pitänyt manata Schulz haudan takaa näppäimistönsä ääreen kirjoittamaan teoksen, jonka Schulz olisi ehkä kirjoittanut ellei Karl Günther-niminen natsi olisi murhannut häntä 19. marraskuuta 1942.
Sillä eihän Im Kopf von Bruno Schulz edes kerro ensisijaisesti Bruno Schulzista vaan taiteilijan herkkyydestä, sen vastinparista eli masokismista ja herkkyydestä juontuvasta pelottavasta kyvystä nähdä ne kauheudet, jotka odottavat ajan kulman takana. Schulzin mielikuvituksessa vale-Mann on nimittäin Gestapon agentti, joka on tullut Drohobytšiin keräämään kaupungin juutalaisten nimet.
Joidenkin satojen metrien jälkeen Bruno näki yhtäkkiä suuren, punaisen tuliloisteen yöllisen kaupungin yllä, hän kuuli moottorimelua ja kovaäänisiä käskyjä, ja katsoi hän vasemmalle tai oikealle hän näki yhä uudestaan kujan päässä juoksevan valtavan, mustan, esihistoriallisen hyönteisen, jonka jalat helisivät kuin panssariketjut.
Mikä se on? hän ajatteli.
Ei vastausta.
Mikä se on?!
Se on Abimelechin armeija, pelko sanoi lopulta. Se on tullut tuhoamaan kaikki ne, jotka tekivät sen ensin kuninkaaksi ja muistivat myöhemmin, että hän oli murhannut seitsemänkymmentä veljeään.Vaikka Billerin teoksessa vilisee raflaavasti viitteitä fetisismiin ja eroottiseen masokismiin, on turha luulla pääsevänsä tirkistelemään Schulzin päähän. Siihen on olemassa joka tapauksessa parempi lähde kuten kaikkien taiteilijoiden kohdalla: Schulzin omat teokset, niin kirjalliset kuin kuvataiteelliset. Sen sijaan se on omalakinen taideteos ja hieno vuoropuhelu Schulzin tuotannon kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti