Kevät, eli kuinka nujertaa Frans Joosef I

Bruno Schulz: ”Kevät”, teoksessa Kanelipuodit ja muita kertomuksia. Suomentanut Tapani Kärkkäinen, Basam Books, 2013.

    

Das Attentat auf Kaiser Franz Joseph I. am 18. 2. 1853. J. J. Reiner, 1853

    Kuukausien pimeyden jälkeen kirkas aurinko polttaa verkkokalvoja. Kuivan asfaltin tuoksu syrjäyttää nenästä lumen hajuttomuuden. Hilpeät linnut yhtyvät ihmisten ja koneiden sinfoniaan, ja ensimmäiset kärpäset kuolevat ikkunanväleihin. Iho pehmentyy, kun kiristävä talvi-ilma väistyy kosteiden ilmamassojen tieltä. Luonnon antamat merkit kevään saapumisesta ovat yksiselitteisiä - takatalven maassakin. Luonnon lisäksi ihmiset antavat merkkejä: he näyttävät kauniimmilta, putkahtelevat esiin bunkkereistaan ja juovat viinaa kadulla. Päällemme laskeutuu illuusio uuden syntymisestä: luonto, psyyke, parisuhteet, unelmat, oikeus saavat uuden alun. Olo on kuin pääsisimme aloittamaan tyhjältä pöydältä - pöytä on tosin sen verran tahrainen ettei sitä voi kutsua puhtaaksi.

    Keväissä on eroja. Joskus talvi venyy yli rajojensa, jolloin kevään on toteutettava tarkoituksensa parissa viikossa, ja sitten huomaamme siirtyneemme kesään. Toisinaan, kuten tänä vuonna, talvi on hento ja ohut, jolloin kevät esiintyy uhmakkaasti ensimmäisen kerran jo helmikuussa eikä anna periksi takaisin pyristelevälle talvelle. Toiset keväät ovat intensiivisempiä, valo kirkkaampaa ja linnut äänekkäämpiä. Toiset keväät taas epämääräisiä kuin valveuni, utuisia ja harmaita. Vuoden 2014 kevät vaikuttaa hiukan hurmokselliselta mutta ennen kaikkea voimakkaalta ja aggressiiviselta - ilmassa häilyy jopa sodan uhka.

Tämä on tarina eräästä keväästä - keväästä, joka oli kaikkia toisia keväitä todempi, häikäisevämpi ja räikeämpi, keväästä, joka yksinkertaisesti otti todesta sananmukaisen tekstinsä, tuon innoittuneen manifestin, joka oli kirjoitettu kirkkaimmalla pyhäpäivän punaisella, kirjelakan ja allakan punaisella, värikynän punaisella ja intomielen punaisella, sieltä jostakin lähetettyjen onnellisten sähkösanomien amarantilla...

    Niin alkaa Bruno Schulzin novelli Kevät kokoelmasta Kuolinilmoituksen sanatorio. Kevät on Schulzin pisin säilynyt novelli - ja siten pisin kaunokirjallinen teksti ainakin siihen asti kunnes kadonnut romaani Messias saadaan kaivettua esille KGB:n arkistoista (mitä epäilen sillä messiaiden luonteeseen kuuluu olennaisesti se, etteivät he koskaan saavu; siksi heitä aina odotetaan). Suomeksi 75 sivua pitkä, vanhatestamentillisesti 40 lukuun jaettu novelli on kuvaus todellisimmista keväästä, jonka Schulzin alter ego Józef kohtasi. Luonnon ja ihmisten heräämiseen lisäksi absoluuttiseen kevääseen kuuluvat tietenkin intohimo ja rakkaus, mullistukset ja taistelu. Vähemmän itsestään selvästi siihen yhdistyvät postimerkkialbumi, vahakabinetti ja Frans Joosef I.

    Józefille tapahtuu keväällä kaksi mullistavaa asiaa: hän saa käsiinsä ystävänsä Rudolfin postimerkkialbumin ja hän ihastuu tyttöön nimeltä Bianka. Postimerkkialbumi on näistä kahdesta tärkeämpi, sillä se avaa Józefille ovet kevään kumoukselliseen sisimpään.

Ja juuri sillä hetkellä tapahtui ilmestys, äkisti paljastettiin näky maailman liekehtivästä kauneudesta; juuri sillä hetkellä tuli tuo onnellinen viesti, salainen sanoma, tuo erityistiedote olemassaolon mittaamattomista mahdollisuuksista. Sepposen selälleen avautuivat hohtavat horisontit, ankarat ja henkeäsalpaavat, ja maailma värisi ja välkkyi liitoksissaan, kallistui uhkaavasti, oli murtua ulos kaikista mitoistaan ja säännöistään.

    Schulzin kotikaupunki Drohobytš kuului Itävalta-Unkariin Schulzin lapsuudessa. Frans Joosef I hallitsi kaksoismonarkiaa vuosina 1848-1916, siis hämmästyttävät 68 vuotta yhteen putkeen. Schulz eli koko lapsuutensa ja nuoruusikänsä aina 24 ikävuoteen asti Frans Joosef I:n ympäröimänä, eikä siis ole ihme, että Józefille hallitsija näyttäytyy ”maailman yksiselitteisyyden, tuon ahtaan muuttumattomuuden” lähteenä.

Jokaisessa postimerkissä, jokaisessa kolikossa ja jokaisessa leimassa hänen kuvansa vahvisti maailman muuttumattomuuden, horjumattoman yksiselitteisyyden dogmin. Sellainen on maailma, eikä muita maailmoja ole - näin julisti keisarillis-kuninkaallinen leima.

    Kekkosen monarkia kesti vain 25 vuotta, mutta voimme kuvitella joidenkin 1950-luvun lopulla syntyneiden henkilöiden kokeneen samanlaisia tuntemuksia kuin Józef.

    Postimerkkialbumi murtaa Józefin saartaneen muuttumattomuuden. Se pursuaa muiden maiden merkkejä: ”Kanada, Honduras, Nicaragua, Abrakadabra, Hiporabundia...” Niiden rinnalla Frans Joosefin ”proosaevankeliumi” kalpenee ja ”proosavaltio” antaa tilaa uudelle runouden valtakunnalle, ja Józefin kevät saa uuden, mullistavan suunnan. (Joka on sivumennen sanoen myös uskonnollinen: Józef kiittää toistuvasti Jumalaa postimerkkialbumista.) Postimerkkialbumin voima ei rajoitu kuitenkaan muiden maailmojen näyttämiseen. ”Postimerkkialbumi on universaali kirja, se on ihmistiedon käsikirja. Kaikki se on luonnollisestikin puettu viittausten, mainintojen ja vihjailujen muotoon.”

    Kuten kaikki merkit, myös postimerkit vaativat tulkintaa. Koska nuoren Józefin mielessä päällimmäisenä lepäilee Bianka, hän toivoo selvittävänsä postimerkkien avulla salaperäisen ihastuksensa taustat. ”Teksti oli täynnä viittauksia ja vihjailuja, tulvillaan mitä monimielisintä välkähtelyä. Mutta kaikki linjat yhdistyivät Biankassa. Mitä autuaita otaksumia!” Frans Joosef väistyköön rakkauden tieltä.

    Kevät etenee ja versoo novellin sivuilla, kaupunginpuiston tyttöjen sääret säteilevät vastustamatonta voimaa, yöt muuttuvat entistäkin kalpeammiksi, Biankan isä Herra de V. tulee kaupunkiin, ja ennen kaikkea - varma kevään merkki - kaupunkiin saapuu tivoli vahakabinetteineen. Vahakabinetissa Józef saa ratkaisevan vihjeen Biankan todellisesta minästä. Yksi vahakabinetin ”simulanteista” - elävistä suurmiesten jäljitelmistä joiden päässä ”ei ollut enää aikoihin ollut ainuttakaan ajatusta, vain tottumus näytellä itseään joka puolelta” - on Frans Joosefin pikkuveli, hänen antiteesinsä, lyhytikäisen Toisen Meksikon Valtakunnan keisari ja 34-vuotiaana teloitettu arkkiherttua Maksimilian I. Arkkiherttuan simulantin ja Biankan kohtaamisesta Józef päättelee Biankan olevan Maksimilianin ja Conchita-nimisen kreolinaisen avioton tytär. ”Oi ihmisen kataluuden kuiluja, oi helvetillistä salajuonta!”

    Itse asiassa se, mikä tämä salajuoni pohjimmiltaan on, esitetään hyvin kryptisesti jos ollenkaan. Lukijana olin melko hämilläni Józefin päättelyistä enkä ole ainoa, sillä myös postimerkkialbumin omistava Rudolf syyttää Józefia liioittelusta ja asioiden keksimisestä - Józefilla kun on kuulemma siihen taipumusta. Lukijan tai Rudolfin epäilyt eivät kuitenkaan hidasta Józefia, joka päättää pelastaa Biankan itselleen. Yhtäkkiä, luvussa 40 novelli muuttuu suorastaan toimintakertomukseksi. Józef värvää vahakabinetista kaksitoista simulanttia ja hyökkää Biankan huvilaan, joka kuitenkin osoittautuu tyhjäksi. Bianka ja herra de V. ovat kadonneet, lähteneet karkuun, mutta Józef ja simulantit saavat heidät kiinni. Józef järkyttyy huomatessaan, ettei Bianka olekaan yksin vaan Rudolfin seurassa. Voi inhimillistä kataluutta tosiaan.

    Novelli päättyy eräänlaiseen antikliimaksiin. Józef tunnustaa tappionsa, myöntää tulkintojensa olleen mielivaltaisia, myöntää ylittäneensä rajat joita ei tule ylittää. Hän pyytää anteeksi arkkiherttualta ja päätyy jopa huutamaan ”Eläköön Frans Joosef I!”

    Mutta mitä tapahtui kevään kumouksellisuudelle, uudelle maailmalle ja muuttumattomuuden rikkomiselle? Eikö tarina kertonutkaan luomisen, vallankumousten, alkujen ja ylösnousemusten vuodenajasta? Kaikkien lupausten jälkeen paluu Frans Joosefin aikaan ei tunnu kovin ylevältä. Józefin epäluotettavan vilkkaasta mielikuvituksesta huolimatta lukijana uskoin sentään kevääseen ja sen mullistavaan voimaan, iloitsin siitä että Frans Joosefin (tai Kekkosen) muuttumattomuuden ajasta oltiin päästy eroon. Vaikka Józef muuttaa mielensä, haluaisin itse silti yhä uskoa muutosten kevääseen.

    Józefin mieli ei kuitenkaan kääntynyt syyttä. ”Pakotin kevään ohjaukseeni, ujutin sen käsittämättömän kukoistuksen alle oman ohjelmani, halusin ohjailla sitä, taivuttaa sen toimimaan omien suunnitelmien mukaan.” Kevättä ei voi valjastaa omiin tarkoitusperiinsä, on Józefin opetus itselleen. Keväälle tekee vääryyttä, jos sen yrittää pakottaa omien tavoitteidensa ja unelmiensa toteuttamiseen, sen sijaan että antaisi sen jyllätä omaan suuntaansa. Ehkä sillä tavalla jotain uutta voisi syntyä, vaikka totuuden nimissä, useimmiten käy vain niin, että sama syntyy uudestaan. Uusiutumisen jälkeen asiat jäykistyvät uudestaan vääriin asentoihin, oli kyse sitten Prahan keväästä tai Arabikeväästä. Frans Joosefia ei käy nujertaminen keväällä ratsastaen.

    Vääryyttä olen tehnyt myös minä, kun olen puristanut Schulzin novellin juonelliseksi tarinaksi, ikään kuin Kevät-novellin juoni ja tapahtumat paljastaisivat minulle, mitä kevään kaikella voimalla tulisi tehdä. Suurin osa novellin luvuista vyöryttää lukijan eteen rönsyileviä ja haaroittuvia metaforia ja ilmauksia, jotka antavan keväästä kuvan pohjimmiltaan muotoja karttavana kaaoksena. Kevään metaforiikka peittää oksillaan ja lehdillään lukijan, hukuttaa alleen, sotkee mielen, vie manalan loisteeseen, ”työntää totuuden sivuun” niin että useasti tuntee menettävänsä lopullisesti otteen Schulzin sanataiteesta. Niissä kohdissa on niin Schulzin tekstin kuin keväänkin voima. Kun Kevät-novellista yrittää saada otteen, hairahtuu kuten Józef tapahtumien ja käänteiden - merkkien - analysoimiseen, kun mullistava voima kulkee niiden välissä, siinä muodottomalta vaikuttavassa vyöryssä, josta ei voi saada otetta. Voi vain antautua sen vietäväksi.