sunnuntai 11. toukokuuta 2014

Profeetan tyylinäyte

Mika Rättö: Mysterius Viisikulma-avain. Teos 2013.

Kirjan kannet ovat kuin kallo. Niiden sisällä syöksähtelee ajatuksia, lauseita tai propositioita kuten filosofit sanoisivat; niiden ulkopuolella on maailma mutta ulkopuolinen maailma saa meille ymmärrettävän muotonsa vasta kallon tai kansien sisäpuolella. Jokaisella kallolla on oma ääni, aivan kuten jokaisella kirjalla. Koska kallon sisällä kelluvat aivomme ovat useimmilla meistä melko samanlaiset, voimme uskotella elävämme yhteisesti ymmärretyssä maailmassa vaikka jatkuvasti epäilyttää, että rakentamallamme maailmalla on vain välttävästi kosketuspintoja kanssaihmistemme kasaamien rakennelmien kanssa. Useimpien kohdalla illuusio pelaa, mutta sitten on niitä kalloja, joiden sisäinen maailma on niin perustavalla tavalla erilainen kuin muiden, ettei eroa voi ohittaa. Monella pistää silloin vihaksi. Esimerkiksi Tutankhamon von Jäärssonilla.

Kuusumun profeetta Mika Rättö esittelee maailmalle Tutankhamon von Jäärssonin novellissa Yhden miehen valtio, joka aloittaa hänen novellikokoelmansa tai pikemminkin novellisyklinsä tai peräti kokonaistaideteoksen nimeltä Mysterius Viisikulma-avain. Teoksen novellit liittyvät ja limittyvät toisiinsa ja selittyvät toistensa avulla, minkä lisäksi Rätön kuvataiteelliset kyvyt sekä raapustukset marginaaliin pääsevät irti kirjan sivuilla. Räväkkä proosa, sanataiteellinen kokeellisuus ja psykedeeliset piirustukset yhdistyvät kirjalliseksi kokonaisuudeksi, joka on mielenkiintoisinta mitä vuonna 2013 julkaistiin Suomessa tai ylipäänsä missään.

Mutta siis Tutankhamon von Jäärsson. Kyseinen kansien välinen kallo julistaa itsensä profeetaksi. Von Jäärsson on älykäs ja ylimielinen ajattelija, joka taittaa sanaista sapelia tavallisten kaduntallaajien kanssa, tavoitteenaan pelastaa ihmiskunta sen omalta typeryydeltä. Ironisen pilkan mestari vyöryttää parvekkeelta oppejaan niin ilkeästi, että älylliset mustelmat jäävät muistuttamaan opin saanutta vielä pitkäksi aikaa. Demokraattisen markkinatalouden aikana ei ole suotavaa samastua von Jäärssonin kaltaiseen elitistiseen jääräpäähän, mutta typerien argumenttien suolistaminen on suorastaan viehättävää luettavaa:
-Mitä, jos kaikki eläisivät kuten sinä, esitti eräs valveutunut kansalainen kysymyksen.
-Briljantti kysymyksenasettelu, ihailin herraa, jonka harteille oli kietaistu kepeästi villaneule. -Mitä siitä tosiaan tulisi, jos kaikki seisoisivat tuossa samassa pisteessä, jossa sinä juuri nyt seisot. Maa romahtaisi. Mitä siitä tulisi, jos koko maailma ostaisi luumujäätelönsä tuosta Fjärnefeltin vaatimattomasta kojusta. Muodostuisi pitkä jono ja kuka tietää, jäätelökin loppuisi. Kysymyksenasettelusi on sofistikoitunut mutta ääliömäisyydessään suorastaan absurdin hämmästyttävä ja nostaa pöydälle antropologisen ikidilemman siitä, onko ihminen sittenkin kotoisin vaurioituneesta pääsiäismunasta. Kysynkin vuorostani, mitä siitä tulisi, jos kaikki esittäisivät tuon samaisen kysymyksen viikkoliiteen yleisöpalstalla. Vastaan sinulle. Siitä ei tulisi HEVONVITTUJAKAAN!
Liikaa ei tosin kannata samastua von Jäärssoniin, sillä hänen kohtalonsa on surkea. (En kerro, lukekaa kirja). Sitä ennen ehtii kuitenkin nauttia sivutolkulla - novelli on suomalaisittain poikkeuksellisen pitkä, lähes 100 sivua - von Jäärssonin sivalluksia ja letkauksia, jotka hakevat vertaistaan viime aikaisessa suomalaisessa kirjallisuudessa. Von Jäärssonin sanallisen ydinvoimalan reaktorin virkaa toimittaa ristiriita hänen aivojensa ja maailman välillä: maailma (ja suurin osa sen ihmisistä) on sietämättön typerä eikä suostu taipumaan todistetun logiikan lainalaisuuksille.
-Jos seuraisit minun työntekoani viidentoista sentin päästä, viiden tunnin ajan, et tunnistaisi sitä työksi, koska kusiaisella ei ole kykyä käsittää jättiläisen jalanliikkeitä. Luulisit liitutaululle ratkaisemaani suhteellisuusteoriaa sutuksi, pyyhkisit sen sienellä ja luulisit tehneesi päivän hyvän työn, aivan kuten kauppias luulee tehneensä hyvän työn myytyään pimeässä hohtavan avaimenperän.
Looginen maailma näyttäytyy tosin tavallisen maailman asukeista varsin vinksahtaneelta, ja vinksahtanut se onkin. Kuten kaikessa hyvässä kirjallisuudessa, Rätön teoksen hieno tyyli tulee hänen luomiensa hahmojen omalaatuisesta maailmankuvasta, niistä kummallisista näkökulmista joista aivoiltaan valtavirrasta horjahtaneet tarkastelevat ympäröivää maailmaa.

Von Jäärssonin lisäksi pääsemme kuvataiteilija De La Fagyy Garligin kallon sisään novellissa Vastaanottokoppi. De La Fagyyn onni verrattuna Von Jäärssoniin on tosin se, että hänen uskonnollis-mystillinen näkökulmansa yhtenee todellisuuden kanssa, tosin vain hetken ajan. Von Jäärsson kaipaa älyllisyyden profeetaksi, mutta De La Fagyy sen sijaan haluaa ikuistaa mystisen profeetan kasvot maalaukseensa. Sen vuoksi hän on saapunut pieneen kylään, jossa tiettävästi sijaitsee Vastaanottokoppi, viisaan Mysteriuksen kirjeissä mainittu paikka jossa voi nähdä itse Mysteriuksen kasvot ja nauttia ”täyden ymmärryksen hedelmiä”. Vastaanottokopissa todellisuus saa uusia kierroksia ja De La Fagyy kykenee lähinnä mykistymään näkemänsä edessä. Profeetallisuus tarttuu De La Fagyynkin, ja Rättö pääsee vyöryttämään visioitaan hurmioituneille seuraajilleen.
Kynttilät humahtivat värjöttäviin liekkehin ja sokaisivat silmäni, mutta nähdessäni jälleen toivoin sokeuteni armahtavan minua yhä, sillä liekit, jotka lepattivat huoneessa tuulahtavien ilmavirtausten piekseminä, lankesivat tytön irvistäville kasvoille ja paljastivat hänen todelliset piirteensä, ja ne olivat ammoisista ajoista asti eläneen eläimen, joka ulvoi kaikkeuden jäätävän ikipimeyden kaiuttoman tyhjyyden alla, merten vielä kupliessa ja maan tulta sylkiessä. Sivistymättömät pedon piirteet, tähtien tuhkasta siinnet ja vaistoihinsa vastikään heränneet, karkeat kuin kallioon hakatut, nälästä ja janosta rauhattomat, äärettömyyden mysteerien synnyn myrskynsilmässä elävät ja kokevat.
Kolmas kallo - jos ei oteta huomioon pitkien novellien väliin kahdessa osassa sijoitetun Tunnustus-novellin pitkänmatkanjuoksijaa - on nimetön, pilvien yläpuolella leijuvaan kirkon torniin vangittu mies, joka ei tiedä kuka on tai mitä tekee siellä. Novellin nimi - Pyhän Joosuan kirkon talonmies - kertoo sentään lukijalle, mistä suurin piirtein on kyse. Talonmies vaikuttaa kaikista selväjärkisimmiltä henkilöltä siitä huolimatta, että käy keskusteluja kirkossa asustavien kuoriaisten, liskojen, pähkinänkuorien ja lintujen kanssa. Tai ehkä halu keskustella muiden olioiden kanssa on merkki selväjärkisyydestä: miten muuten kirkon yksinäisyyteen lukittu talonmies pysyisissä järjissään? Loppujen lopuksi tämä selväjärkinen ja kommunikaatioon pyrkivä talonmies on kirjan ainoa varsinainen profeetta, jonka seuraajien täysjärkisyydestä ei tosin voi mennä vakuuteen, ainakaan jos De La Fagyy Garlig käy esimerkistä.

Vanha viisaus tietää, ettei kukaan ole profeetta omalla maallaan. Mysterius Viisikulma-avainta lukiessa syntyy vaikutelma, että profeetan tai sellaiseksi kaipaavan kohtalo on siten yksinäisyys. Se olkoon Mysterius Viisikulma-avaimen lausuma varoituksen sana. Jos silti haluaa ryhtyä profeetaksi, niin on hyvä muistaa, että aina voi opetella puhumaan liskoille ja kuoriaisille.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti