perjantai 21. marraskuuta 2014

Sinut kuoleman kanssa

Édouard Levé: Suicide. Gallimard, 2008.

Syksy on hyvää aikaa pohtia itsemurhaa. Ei siksi että poikkeuksellisen moni heittäisi oma-aloitteisesti lusikan nurkkaan syksyisin. Kuten tiedetään, kevät on vuodenajoista julmin, ja eniten Suomesta lähdetään vapaaehtoisesti toukokuussa. (Tuo yleinen tieto saattaa tosin olla vain kolmeneljäsosa totuutta. Miehet päättävät päivänsä keskivertoa useammin keväisin ja valoisaan aikaan, mutta naisilla vuodenajan vaihtelulla on ainakin joidenkin tilastojen mukaan pienempi vaikutus, ja itse asiassa naisten itsemurhat ajoittuisivat aavistuksen useammin syksyyn. Koska valtaosa itsemurhista koskee miessukupuolta, naisten itsemurhien vaikutus ei näy kokonaistilastoissa.) Syksyllä pohjoisen luonto hiipuu ja vaikka tiedämme sen syntyvän uudelleen jo kuuden kuukauden kuluttua, hiljalleen kuolleina alas leijuvat lehdet ja ympärillemme tiivistyvä pimeys aiheuttavat melankoliaa ja synkkiä ajatuksia. Emme kenties aio päästää itseämme päiviltä, mutta ainakin jonkin aikaa ymmärrämme heitä, jotka niin haluavat. Siksi sai kansainvälinen itsemurhan vastainen päivä järjestetään syksyllä (10.9.).

Kirjailijat ja itsemurhat yhdistyvät mielikuvissa vaivattomasti. Muistelen nähneeni tutkimuksen, jossa todisteltiin kirjailijoiden päätyvän itsemurhaan useimmin kaikista taiteentekijöistä. Suurin osa kirjailijoista kuolee kyllä todistetusti muiden kuin omien käsien kautta, mutta sitten on joukko tunnettuja vastaesimerkkejä. Hemingway ja haulikko. David Foster Wallace, masennus ja hirttoköysi. Yukio Mishiman samuraihenkinen seppuku. Sylvia Plath ja kaasuliesi. Primo Levi, Auschwitz ja rappuset. Kreikkalainen runoilija Kostas Kariotakis yritti ensin hukuttautua, osti sitten pistoolin ja ampui itseään sydämeen. Jäähyväiskirjeeseensä hän lisäsi loppuun: ”Neuvo kaikille uimataitoisille: älkää yrittäkö itsemurhaa hukuttautumalla... Varmasti joskus, kun minulle vielä koittaa mahdollisuus, kirjoitan hukkuneen aistimuksista.”

Ranskalainen kirjailija ja valokuvaaja Édouard Levé liittyi lokakuussa 2007 tuohon surulliseen kirjailijajoukkoon, joka katsoi mielekkäämmäksi lopettaa elämisen kuin käydä väsytystaistelua sen kohtuuttomuutta vastaan. Jokainen itsemurha on poikkeus, mutta erikoiseksi Levén tapauksen tekee se, että joitain päiviä ennen itsemurhaansa hän toimitti kustantajalle viimeisen käsikirjoituksensa nimeltä Suicide eli Itsemurha. Teoksessa kertoja puhuu itsemurhan 25-vuotiaana tehneelle ystävälleen, käy läpi poistuneen ystävänsä elämänvaiheita, tunnemaailmaa ja kuolemaa. Sinä-muotoon kirjoitettu teos alkaa itsemurhasta, ja teoksen alku on kaikessa toteavuudessaan vaikuttavimpia aloituksia mihin olen aikoihin törmännyt.

Omaelämäkerrallisissa romaaneissa ja autofiktiossa noin ylipäänsä ajaudutaan usein pohtimaan teosten sisällön ja niiden kirjoittajan elämän vastaavuutta, vaikka teosten arvon kannalta sillä ei pitäisi olla merkitystä. Yleisesti ottaen pidän vastaavuuden pohtimista turhanpäiväisenä, mutta jos kirjailija päiviä ennen itsemurhaansa toimittaa tekstin, joka puhuttelee oman käden kautta kuollutta henkilöä, niin tämä teon ja tekstin välinen yhteys ohjaa väistämättä ajattelemaan tekijän ja romaanihahmon yhtäläisyyksiä. Näin siitä huolimatta että emmehän me tiedä, suunnitteliko Levé teosta kirjoittaessaan itsemurhaa vai päättikö hän siitä vasta kirjoitettuaan kirjansa loppuun. Yhtäläisyyksiä syntyy yksinkertaisesti siksi, että sekä kirjan ystävä että Levé tekivät saman järisyttävän teon. Niinpä kun kertoja sanoo, että itsemurhasta tuli ystävän elämän tärkein asia, että jokainen - myös kertoja - aloittaa ystävän elämästä kertomisen aina sen lopusta, niin sitä tahtomattaankin ajattelee, kuinka osuvaa sen on Levén itsenkin kohdalla. Kertojan sanoma on kuin profetia: Levéstä aloitetaan aina kertomalla, että hän tappoi itsensä (vain päiviä sen jälkeen kun oli lähettänyt käsikirjoituksensa kustantajalle, lisätään).

Teon syyt jäävät teoksessa arvoitukseksi, eikä teon perimmäistä motiivia selitetä. Ystävän epävireisyys maailman kanssa tulee kyllä hyvin selväksi mutta riittääkö se vielä syyksi? Ystävä jättää viestin lähimmäisilleen: tietyltä aukeamalta avonaisen sarjakuva-albumin. Valitettavasti ystävän vaimo verisestä näystä järkyttyneenä tulee sulkeneeksi albumin eikä muista, mikä aukeama siitä oli jätetty auki. Näin kuolinviesti katoaa. Kuolleen ystävän isä ostaa albumia kymmenittäin ja yrittää löytää oikean aukeaman. Turhaan. Tuloksena on vain teorioita itsemurhan syistä, joita isä kokoaa kansioihin kotonaan. Ehkä tuo voisi olla se ironinen viesti, jonka Levé halusi välittää itsemurhansa syitä pohtiville: voitte selata teosta edes takaisin niin usein kuin haluatte, syytä tekoon ette sieltä löydä (vaikka se siellä olisikin).

Expliquer ton suicide? Personne ne s’y est risqué.
Selittämään itsemurhasi? Kukaan ei ole vielä uskaltautunut.
Suicide kertoo elämästä. Kuten tiedetään, ja kuten myös kertoja sanoo ystävälleen, kuolema luo koherenssia. Elämä on tapahtumien sekamelska, joka voidaan ymmärtää todella vasta kun elämä on ohi. Kuolema on kirjan viimeinen sivu, jota ennen ei voi muodostaa kokonaisnäkemystä kirjan sisällöstä.
Tu es un livre qui me parle quand je le veux. Ta mort a écrit ta vie.
Olet kirja joka puhuu minulle kun niin haluan. Kuolema kirjoitti elämäsi.
Kertoja todella lukee ystävänsä elämää kuin kirjaa. Hän on epäilyttävän hyvin perillä ystävänsä elämästä ja mielenliikkeistä. Mistä kertoja voisi tietää kaiken sen, mitä ystävä ajattelee ja kokee kohdatessaan metrossa juopon tai harhaillessaan Bordeaux’ssa? Ehkä kertoja kuvittelee ajatusmaailman, luo sen itse, tai ehkä kertoja on jotain muuta kuin väittää. Lyhyin ja tarkoin lausein kertoja näyttää välähdyksiä ystävän elämästä, hyppii kohtauksesta toiseen ja välittää ystävänsä ajatukset ja tuntemukset, maailmankuvan. Vaikka kuolema tuo kertojan mukaan koherenssia, sen luonne on kaikkea muuta kuin kronologinen. Kertoja tuo tapahtumat esiin juuri sellaisena sekamelskana, jota elämä on. Se oli kuolleen ystävänkin näkemys: hän lukee sanakirjoja kuin romaaneja. Ne nimittäin muistuttavat enemmän todellista maailmaa. Sanakirjassa ei ole aikaa, ”ABC ei ole enempää tai vähempää kronologinen kuin BCA”.
Décrire ta vie dans l’ordre serait absurde : je me souviens de toi au hasard. Mon cerveau te ressuscite par détails aléatoires, comme on pioche des billes dans un sac.
Elämäsi kuvaileminen tapahtumien järjestyksessä olisi absurdia: muistelen sinua umpimähkäisesti. Aivoni nostavat sinut kuolleista sattumanvaraisten yksityiskohtien muodossa, kuin poimisi kuulia säkistä.
Suicide on kirjoitettu ainakin näennäisesti sattumanvaraisuudelle alistettuna, ajassa hypitään edestakaisin ja siirtymät ovat jyrkkiä. Koherenssi rakentuu lukijan päässä, se muodostuu siitä persoonasta jollaiseksi ystävä osoittautuu rajallisten tapahtumien ja kokemusten myötä. Suicide on oikeastaan potretti, muotokuva joka elää vaikka kohde on kuollut. Samalla tavalla kuin kirjat elävät vaikka kirjailijat ovat jo poistuneet. Kai siinä on jokin lohdun poikanen niin kertojalle kuin lukijoille. Samalla tosin koko jutun mielekkyys syntyy kuolemasta. Ystävä ja hänen elämänsä kiehtovat ainoastaan siitä syystä, että hän on tappanut itsensä. Se puolestaan tuntuu julmalta. Kertoja ei kertoisi ystävästään enkä minä kuuntelisi, jos ystävä olisi yhä hengissä. Levén suhteen sanoisin tosin silti, että lukisin Suiciden, vaikka Levé yhä hengittäisi ja kirjoittaisi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti