Alussa oli Kirja

Bruno Schulz: Kanelipuodit ja muita kertomuksia. Suomentanut Tapani Kärkkäinen. Basam Books, 2013.

Ala-asteella lainasin kouluni kirjastosta Jules Vernen kirjan Salaperäinen saari, ja siitä tuli niiden vuosien lempikirjani. Ainakin luulen, että kirja oli Salaperäinen saari. En ole sen koommin nähnyt saati lukenut sitä, en muista sen juoneesta tuon taivaallista, enkä tosiaan voi edes vannoa, että se oli nimenomaan Salaperäinen saari eikä kenties joku toinen Vernen kirjoista. Muistan tapahtumien sijoittuvan saarelle, ja että kannessa lila kuumailmapallo leijuu saaren yllä. Ennen kaikkea muistan sen taianomaisen otteen, jolla se kuljetti minut pois 80-lukulaisesta pikkukaupungista, sen peruskoulun käytäviltä ja omakotitalon yläkerrassa sijainneesta huoneestani myyttiseen paikkaan, jossa jokainen puu, ruohonkorsi, kivi ja eläin muodostivat elävän, hengittävän kokonaisuuden. Saari oli pakopaikka, jossa saatoin uppoutua yltäkylläisesti pursuaviin mysteereihin. Fyysisesti rajattu saari tuntui mytologialtaan rajattomalta.
    Jos lukisin kirjan nyt, en usko, että kokisin samanlaista autuutta uudestaan tai että se avaisi samanlaisen mytologisen maailman eteeni. Sen kokeakseen piti olla lapsi. Voisin väittää, ettei Salaperäistä saarta - sellaisena kuin minä sen koin - ole edes olemassa. Se on teos, joka myyttien tapaan häilyy jossain olemisen ja ei-olemisen välissä; se on olemassa vain siinä määrin kuin minä itse sen loin. Siksi en halua tai voi lukea sitä uudelleen: minä en ole enää se minä, joka lukiessaan loi Salaperäisen saaren. Lapsi-minäni hallitsi voimia, jotka minä olen suurimmaksi osaksi jo kauan aikaa sitten kadottanut. Aikuisen minäni tehtäväksi on jäänyt tavoitella ajatuksilla myyttistä Kirjaa, jonka lapsuudessani koin.
    Salaperäinen saari tuli mieleeni, kun luin suomeksi vihdoinkin viime syksynä julkaistua Bruno Schulzin (1892-1942) kaunokirjallista tuotantoa. Puolaksi kirjoittaneen Schulzin kirjoituksista ainoastaan murto-osa selvisi toisen maailmansodan palosta: kaksi novellikokoelmaa (Kanelipuodit ja Kuolinilmoituksen sanatorio) sekä kolme muuta novellia. Jäljelle jääneet rippeet mahtuvat kokonaisuudessaan suomen kielelläkin alle 400 sivuun. Niillä sivuilla elää kuitenkin 1900-luvun rikkainta proosaa, joten toivoa sopii, että Schulz saa laajan kannattajakunnan myös Suomesta, täältä kirjalliselta kulttuuriltaan mahdollisimman epäschulzmaisesta maasta.
    Schulzin mytologiaan kuuluu Kirja, kaikkien kirjojen kanta ja alku. Jos minun Kirjani seisoi siistisi rivissä muiden kirjojen joukossa kirjaston hyllyssä, Kuolinilmoituksen sanatorion ensimmäisessä novellissa - nimeltään Kirja - Schulzin Kirja ”lepäsi kunniassaan isän työpöydällä”, jonka äärellä isä selaili ja sormeili sitä ahkerasti, ”kunnes siitä yhtäkkiä alkoi irtoilla ohkaisia kerroksia ja niiden alta paljastui jotakin riikinkukonsulkamaista ja ripsekästä , ja niin pääse katse huumaantuneena laskeutumaan sisään jumalallisten värien  neitseelliseen sarastukseen, puhtaimpien asuurinsinisten ihmeelliseen märkyyteen”. Kirja unohtuu, kunnes eräänä yönä Józef - Schulzin lapsuuden alter ego - näkee siitä unta ja alkaa etsiä sitä raivoisasti. Vanhemmat ovat ymmällään ja tarjoavat muita kirjoja, jopa Raamattua, mutta mikään ei kelpaa Józefille. Hän haluaa Kirjan. Isä väittää Kirjan olevan myytti, johon lapset uskovat mutta ”johon vuosien kuluessa lakkaamme suhtautumasta vakavasti”. Mutta Józef, lapsi, tietää paremmin. Kirja on postulaatti, ”se on missio”.
    Ja katso, Józef löytää Kirjan. Lukupulpetin päällä lojuu ”repaleinen paperinippu”, josta Adele repii suikaleita isälle eväspaperiksi. Kirjasta on jäljellä enää parikymmentä sivua, nekin mainoksia ja ilmoituksia. Mutta silti: hiuslinimentti- ja joutsenbalsamimainokset sekä ilmoitukset myytävistä Harzin kanarialinnuista heräävät Kirjan sivuilta henkiin. Esiin kävelee rampojen vaellusretkikunta, jonka ”kautta avautui näkymä pieniin, kaukaisiin ja lohduttomiin, proosan ja arjen kovettamiin kaupunkeihin, joiden yllä taivas oli paperinvalkoinen”. Loppua kohden Kirjan rappio käy kuitenkin väistämättä ilmi: se on täynnä puoskareiden ja huijareiden ilmoituksia, kuten erään herrasmiehen, joka ”esitteli pettämätöntä menetelmäänsä, jonka avulla voi tulla tarmokkaaksi ja lujaksi päätöksentekijäksi”. (Self-help-puoskarit eivät ole ainoastaan 2000-luvun ilmiö.)
    Lopulta Kirjan - Originaalin - todellinen olemus paljastuu. Se muuttuu jokaisella lukukerralla, se kehittyy lukemisen aikana, ”sen rajat ovat joka puolelta avoimet kaikille mahdollisille vaihteluille ja virtauksille”. ”Kirjan ääreen kumartuneena ja kasvot sateenkaaren lailla loistaen hehkuin hurmiosta hurmioon”, Józef kertoo.
    Kirja-novelli päättyy pohdintaan Nerouden ajasta. Schulz ajatteli meidän kaikkien eläneen sellaista lapsena. Lapsuus on aikaa, jolloin ihminen kokee asioita ensimmäistä kertaa ja luo syy-seuraus-suhteita asioiden välille - ja usein nämä syy-seuraus-suhteet ovat sellaisia, joita me aikuiset emme ymmärrä, koska uskomme tietävämme asioiden oikean laidan. Kirjeessään kriitikko ja esseisti Andrzej Pleśniewiczille Schulz luonnehtii kirjallisuutta regressioksi, paluuksi lapsuuteen, ”messiaaniseen aikaan” jota mytologiat meille lupaavat. ”Ideaalinen tavoitteeni on ”kypsyä” lapsuuteen. Se olisi todellista täysi-ikäisyyttä”, hän kirjoittaa Pleśniewiczille.
    Proosassaan Schulz pyrkii hengittämään Nerouden ajan henkiin. Hänen on sanottu tavoittelevan lapsuuden tila, jossa ”sisäisen psyykeen ja ulkoisen todellisuuden” (Jerzy Ficowski) eikä ”materian ja hengen” (Stanisław Witkiewicz) välillä ole eroa. Se tarkoittaa saumatonta kausaatiota niiden välillä. Esimerkin tarjoaa novelli nimeltä Toinen syksy. Siinä Józefin isä kertoo, että Drohobytšin - Schulzin novellien tapahtumapaikan ja hänen kotikaupunkinsa - pitkäkestoinen syksy johtuu taidemuseoihin kerääntyneistä barokkitaideteoksista, jotka myrkyttävät ilmaa. ”Tuo unohdettu, tylsyydessä lahoava museotaide sokeroituu umpioituna kuin vanhat konfityyrit, imelöittää ilmanalamme ja on syynä kauniisiin, malariansukuisiin kuumehoureisiin, värikkäisiin deliriumeihin, joiden kanssa tuo viipyilevä syksy kamppailee.” Siinä todellinen syy iltaruskoihin.
    Schulzin maailmassa kaikki on materiaa, ja kaikki materia elävää. Novellissa Traktaakki mallinukeista eli Toinen Genesis isä paasaa kangaskauppansa ompelijattarille Poldalle ja Paulinalle, että ”ei ole olemassa elotonta materiaa [...], elottomuus on vain ulkokuori, jonka taakse tuntemattomat elämänmuodot kätkeytyvät”. Schulzin luomisen lähde on siinä hengen ja materian yhteydessä. Siitä syntyvät novellien pitkät, polveilevat ja metaforia tursuavat kuvailut, jotka versoavat kuin sanakasvit kirjallisuuden rikkaasta mullasta, ja kun yksi sellainen on venynyt pituuteensa lukijan silmien edessä, toinen seuraa heti perästä. Materian perimmäinen elollisuus tekee ymmärrettäväksi sen, miten esikaupunkikellot seisovat neuvottomina eivätkä ymmärrä auringonkukan suurta tragediaa (Elokuu) tai kuinka paljas, aava lattia laskeskelee nurkasta toiseen lampun valossa kiiltäviä neliöitään (Huippusesongin yö) tai että keltaisilla ja kalpeilla taivaanrannoilla päivä valmistautuu lähtöön ja kiskoo kiireissään harmaita, sateenpitäviä peitteitä vankkuriensa päälle (Kevät).
    Uskallan väittää, että Schulzin novellit edustavat 1900-luvun parasta kirjallisuutta (muiden mestarien joukossa, luonnollisesti). Kun ensimmäisen kerran luin Schulzin novellit  vuosia sitten (englanniksi koska hyvää suomennosta ei silloin ollut tarjolla), suurimman vaikutuksen teki Schulzin demiurgimainen kyky luoda sanoista hengittävä maailma johon lukijana solahdin kuin lapsi lämpimään kesäiseen järveen. Ensimmäinen lukukokemus hämmensi yhtä kaikki, sillä samaan aikaan teksti lipsahteli sormieni välistä enkä saanut otetta niistä mekanismeista, joilla se sai minut lumoihinsa. Sujuvalle suomelle käännettynä ja hienoisen taustatyön jälkeen Kanelipuodit avautuvat nyt uudella tavalla. Teoksen jokainen sana tuntuu elävältä, koska Schulzin maailmassa kaikki on elävää. Materian ja hengen yhteys ulottuu kirjallisuuteenkin: muste paperilla ei ole elotonta.
    Nyt kun Tapani Kärkkäinen on suorittanut uroteon ja kääntänyt Schulzin novellit omalaatuiselle kielellemme, toivon tietysti mahdollisimman monen kokevan saman hämmästyksen kuin minä, kun ensimmäisen kerran maistoin Schulzin tekstejä. Kanelipuodit ja muista kertomuksia sai kiitettävästi tilaa Helsingin Sanomissa, Turun Sanomissa ja muutamissa muissakin lehdissä, siitä on kirjoittanut niin Voima kuin Kiiltomato, minkä lisäksi pari blogistiakin on teoksen noteerannut. Silti minusta tuntuu, ettei Schulzin proosa ole vielä saanut ansaitsemaansa huomiota täällä pohjoisessa. Toisaalta en tiedä, mihin olisin tyytyväinen. Siihenkö, että jokainen vastaantulija kuljettaa teosta laukussaan ja puhuu siitä illallispöydässä? Kanelipuotia lähemmäksi emme nimittäin pääse Kirjaa. Kanelipuodit on jokaisella lukukerralla muotoaan muuttava teos, joka elää ja kasvaa ja jonka äärellä tuntuu siltä, että Nerouden aika voisi sittenkin olla ulottuvillamme. Kun laitan Kanelipuodit illalla kirjahyllyyni, minusta tuntuu samalta kuin Józefista: kuin olisin laittanut ”yöunille iltaruskon, joka syttyi itsestään hehkuun aina uudestaan ja uudestaan, kulki liekkien ja purppuran kaikkien mahdollisten sävyjen läpi eikä halunnut koskaan loppua”.

Mainittakoon vielä lopuksi, että kaikki Schulz-sitaatit ovat luonnollisesti Tapani Kärkkäisen käsialaa, ja että teoreettisten maalailujen taustalla vaikuttaa vahvasti Jerzy Ficowskin teos The Regions of Great Heresy: Bruno Schulz, a Biographical Portrait, jota voin vilpittömästi suositella kenelle tahansa, joka haluaa oppia suunnistamaan Bruno Schulzin maailmassa.