Herta Müller: Matala maa (1982, suom. 1989) / Sydäneläin (1994, suom. 1996) / Hengityskeinu (2009, suom. 2010)
Mitä tulisi ajatella lauseesta ”jänis kasvaa ihmisen poskiin”? Ensikuulemalla lause vaikuttaa absurdilta, käsittämättömältä, oudolta, hölynpölyltä. Miten niin jänis? Miten niin kasvaa? Miksi juuri poskiin? Jos runo esittää muusta yhteydestä erillisen kuvan jäniksestä ihmisen poskissa, niin voimme erilaisilla kysymyksillä kaivaa esille oman tulkintamme siitä. Voimme miettiä, mitä jänis symboloi tai esittää, mitä posket meille merkitsevät ja mihin kasvaminen viittaa. Lopulta pääsisimme kenties jonkinlaiseen tulkintaan siitä, mitä tuo tarkoittaa. Tekisikö se lauseen meille mielekkääksi tai järkeväksi? Alkaisimmeko puhua arkikielessä jäniksistä poskissa? Luulen, että lauseen alkuperäinen mielettömyys jäisi silti niin voimakkaaksi, ettei siitä muodostuisi elävää kieltä.
Esimerkki on Herta Müllerin kirjasta Atemschaukel (suomeksi Hengityskeinu), joka kuvaa kokemuksia neuvostoliittolaisesta työleiristä. Jänis viittaa siinä kasvojen untuvamaiseen karvoitukseen, jonka kasvaminen ennakoi nälkäkuolemaa. Karvoituksen kasvattaminen on jollain tapaa elimistön viimeisiä yrityksiä selvitä, sellaisena kuitenkin turha ja varma merkki elinkamppailun häviämisestä. Kun käsite esiintyy ensimmäisen kerran teoksessa, siitä tulee saman tien kirjan elävää sanastoa. Leirin asukeille ilmaisu on täysin järkevä ja ymmärrettävä, ja aina kun jänis mainitaan, nälkäkuolema kulkee mukana. Metafora (vai onko se edes metafora?) iskostuu myös lukijaan - vertauskuva on niin voimakas ja ahdistava, että kaikessa surrealistisuudessaankin siitä tulee ymmärrettävä sen kammottavuuden perusteella.
Kaikissa Müllerin teksteissä realismista versoo surrealismia kuin huomaamatta. Jo esikoisnovellikokoelmassa Matala maa realistinen kerronta saa useasti väistyä kun todellisuuden paino käy liian raskaaksi. Silti ei ikinä ole epäselvää, etteikö epätodelliselta kuulostava kieli ankkuroituisi todellisuuteen. Kuten esimerkiksi novellissa Ikkuna, jossa kertoja - nuori tyttö - on tanssiaisissa himojensa viemän pojan pyörittämänä, menettää neitsyytensä ja kohtaa sen jälkeen äitinsä.
Teoksessa Sydäneläin - joka on suomennetuista Müllerin teoksista suorin kommentti Romaniassa diktatuurin aikana vallinneeseen mielivaltaan - kieli on kenties tukahtuneempaa ja toteavampaa kuin muissa teoksissa. Silti myös sen kerronta pakenee todellisuuden raameista, vaikkakin kenties vain toiveissaan.
Absurdi ja surrealistinen kieli ei ole kaunokirjallisuuden yksinomaisuutta. Viime kädessä arkikieli luo yhtä lailla omituisia ilmauksia, jotka nopeasti vakiinnuttavat paikkansa kielenkäytössä. Esimerkistä käyköön ilmaisu ”poliittinen broileri”, tuo puoluekoneiston mittoihin kasvatettu olento. Nuo ilmaukset syntyvät erikoisista ilmiöistä ja oudoista tilanteista, joihin ihmiset haluavat reagoida vangitsemalla ne ilmauksen, joka tiivistää asian absurdin luonteen. Kuten tuo ”poliittinen broileri”, jossa tiivistyy yhteiskunnasta vieraantuneen poliitikon ristiriitainen hahmo. Arkikielen surrealismi on osoitus kielen kollektiivisesta luovasta voimasta (vaikka epäilemättä joku yksilö lausuu nekin ilmaisut ensimmäisen kerran).
Mitä absurdimmat olosuhteet, sitä runsaammin on tilanteita, joihin kieli voi reagoida. Sellaisia tilanteita 1970- ja 1980-lukujen Romania tarjosi Herta Müllerille liikaakin, ja niistä Müllerin kielellinen luomisen tapa on lähtöisin. Sanojen luonti ja merkitysten siirtäminen olivat eräänlaisia selviytymiskeinoja, aivan kuten ehkä Hengityskeinun henkilöillekin. Tuloksena on omakielistä mutta intuitiivista kirjallisuutta, johon vain harva kirjailija pystyy.
Esimerkki on Herta Müllerin kirjasta Atemschaukel (suomeksi Hengityskeinu), joka kuvaa kokemuksia neuvostoliittolaisesta työleiristä. Jänis viittaa siinä kasvojen untuvamaiseen karvoitukseen, jonka kasvaminen ennakoi nälkäkuolemaa. Karvoituksen kasvattaminen on jollain tapaa elimistön viimeisiä yrityksiä selvitä, sellaisena kuitenkin turha ja varma merkki elinkamppailun häviämisestä. Kun käsite esiintyy ensimmäisen kerran teoksessa, siitä tulee saman tien kirjan elävää sanastoa. Leirin asukeille ilmaisu on täysin järkevä ja ymmärrettävä, ja aina kun jänis mainitaan, nälkäkuolema kulkee mukana. Metafora (vai onko se edes metafora?) iskostuu myös lukijaan - vertauskuva on niin voimakas ja ahdistava, että kaikessa surrealistisuudessaankin siitä tulee ymmärrettävä sen kammottavuuden perusteella.
Isä, valkoinen jänis jahtaa meidät pois elämästä. Se kasvaa yhä useampien kasvojen lommoisille poskille.
Vaikka se ei ole vielä täysikasvuinen, se katsoo lihaa sisältäni käsin, koska liha on myös sen. Hasoveh.
Sen silmät ovat hiilestä, sen kuono on peltiasia, sen jalat uunikoukut, sen vatsa kellarin pikkuvaunu, sen tie jyrkästi ylös vuorelle nouseva raide.
Se istuu vielä sisälläni vaaleanpunaiseksi nyljettynä ja odottaa omaa veistään, joka on myös Fenjan leipäveitsi. (suom. Jukka-Pekka Pajunen)En tiedä, kuka käsitteen keksi. Oliko se Oskar Pastior, romanialainen runoilija jonka kokemuksiin neuvostoliittolaisesta työleiristä kirja perustuu, vai keksikö sen kenties joku muu leiriläinen, vai loiko Müller itse vertauskuvan? (Suuri osa Hengityskeinun erikoisesta sanastosta on peräisin Pastiorilta, kuten esimerkiksi sellaiset käsitteet kuin sydänlapio tai nälkäenkeli.) Ei sillä oikeastaan ole merkitystä, sillä Müllerin kaikissa teoksissa on samankaltainen uutta kieltä luova syke. Müller on mestarillinen juuri siinä, kuinka hän onnistuu realistisen kerronnan päälle rakentamaan absurdilta tai surrealistiselta vaikuttavaa ilmaisua, jonka merkityksellisyys ei kuitenkaan koskaan katoa epämääräisyyteen. Vertauskuvat eivät myöskään typisty konkreettisiin viittauskohteisiinsa vaan ne elävät. Jänis on eläin, joka kalvaa sinut kuoliaaksi, koska rikkaruohoja syömällä ei voi selviytyä.
Kaikissa Müllerin teksteissä realismista versoo surrealismia kuin huomaamatta. Jo esikoisnovellikokoelmassa Matala maa realistinen kerronta saa useasti väistyä kun todellisuuden paino käy liian raskaaksi. Silti ei ikinä ole epäselvää, etteikö epätodelliselta kuulostava kieli ankkuroituisi todellisuuteen. Kuten esimerkiksi novellissa Ikkuna, jossa kertoja - nuori tyttö - on tanssiaisissa himojensa viemän pojan pyörittämänä, menettää neitsyytensä ja kohtaa sen jälkeen äitinsä.
Meidän ikkunoittemme, meidän kasvojemme puolikkaiden välistä katsovat äidin kulmikkaat kasvot, musta silkkihuivi, täplikkäät pistävät silmät hampaaton suu.
Pistävät silmät liukuvat kulmikkaista kasvoista, mustasta silkkihuivista, liukuvat avoimen kadun päähän, tiukkaan nyöritetyn kylän päähän. Viimeisten puutarhojen takana, onton sillan takana, pistvät silmät kyntävät maan auki ja putoavat sinne.
Kylän laidalla seisoo risti. Jeesus riippuu tienposkessa verissään ja katselee ajatuksiinsa vaipuneena katkenneiden luumupuiden ikkunasta juurikaspeltoa. (suom. Raija Jänicke)
Teoksessa Sydäneläin - joka on suomennetuista Müllerin teoksista suorin kommentti Romaniassa diktatuurin aikana vallinneeseen mielivaltaan - kieli on kenties tukahtuneempaa ja toteavampaa kuin muissa teoksissa. Silti myös sen kerronta pakenee todellisuuden raameista, vaikkakin kenties vain toiveissaan.
Mies raahasi kupruisesta talosta ämpäriä kadulle. Hän jätti portin auki. Pihaan osui kelmeä aurinko. Ämpärin vesi oli jäässä. Mies kumosi ämpärin katukuoppaan ja kopautti sitä kengällään. Kun hän nosti ämpärin, maassa oli jääkartion sisälle jäätynyt rotta. Tereza sanoi: Kun jää sulaa, rotta juoksee tiehensä. (suom. Raija Jänicke)
Absurdi ja surrealistinen kieli ei ole kaunokirjallisuuden yksinomaisuutta. Viime kädessä arkikieli luo yhtä lailla omituisia ilmauksia, jotka nopeasti vakiinnuttavat paikkansa kielenkäytössä. Esimerkistä käyköön ilmaisu ”poliittinen broileri”, tuo puoluekoneiston mittoihin kasvatettu olento. Nuo ilmaukset syntyvät erikoisista ilmiöistä ja oudoista tilanteista, joihin ihmiset haluavat reagoida vangitsemalla ne ilmauksen, joka tiivistää asian absurdin luonteen. Kuten tuo ”poliittinen broileri”, jossa tiivistyy yhteiskunnasta vieraantuneen poliitikon ristiriitainen hahmo. Arkikielen surrealismi on osoitus kielen kollektiivisesta luovasta voimasta (vaikka epäilemättä joku yksilö lausuu nekin ilmaisut ensimmäisen kerran).
Mitä absurdimmat olosuhteet, sitä runsaammin on tilanteita, joihin kieli voi reagoida. Sellaisia tilanteita 1970- ja 1980-lukujen Romania tarjosi Herta Müllerille liikaakin, ja niistä Müllerin kielellinen luomisen tapa on lähtöisin. Sanojen luonti ja merkitysten siirtäminen olivat eräänlaisia selviytymiskeinoja, aivan kuten ehkä Hengityskeinun henkilöillekin. Tuloksena on omakielistä mutta intuitiivista kirjallisuutta, johon vain harva kirjailija pystyy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti