Roberto Bolaño: Amuletti (Amuleto). Sammakko 2014. Suomentanut Anu Partanen.
Roberto Bolaño (1953-2003) oli proosateoksillaan kuuluisaksi tullut runoilija, joka olisi omien sanojensa mukaan halunnut olla murhaetsivä. Chilessä syntynyt Bolaño vietti nuoruutensa runoilijoiden seurassa ja oli mukana perustamassa Infrarrealismo-nimistä nuorten runoilijoiden liikettä Meksikossa vuonna 1975. Runous oli hänen valitsemansa kirjallisuuden aselaji, jota hän eli ja hengitti oman terveytensä ja hyvinvointinsa kustannuksella. Bolañoa ei kuitenkaan tunneta maailmalla runoudesta vaan romaaneistaan, joista kuuluisin hänen elinaikanaan julkaistu yksilö - Kesyttömät etsivät - venyi pitkälti yli 600-sivuiseksi. Postuumisti julkaistu magnum opus nimeltä 2666 kasvoi 1000-sivuiseksi ja ties millaiseksi se olisi paisunut, ellei Bolaño olisi kuollut maksasairauteen heti ensimmäisen version valmistumisen jälkeen. Romaaneja Bolaño kertoi kirjoittaneensa saadakseen rahaa - mikä tuskin on koko totuus joskaan ei täysi valhekaan. Ja todellisuudessa siis, kuten Bolaño sanoi Meksikon Playboylle antamassa viimeisessä haastattelussaan, hän olisi halunnut olla murhaetsivä, henkilö joka voisi tulla rikospaikalle yksin yöllä pelkäämättä aaveita.
Tarinointi, runous ja murha - tai yleisemmin rikos - ovat ne ainekset, joista Bolañon teokset rakentuvat. Bolaño ei silti ole dekkaristi, siitäkään huolimatta että hänen teoksissaan selvitellään mysteereitä, arvoituksia ja toisinaan rikoksiakin. Rikokset ja mysteerit luovat teosten kehyksen, johon sijoitetaan päähenkilöt - lähes poikkeuksetta runoilijoita, todellisia tai keksittyjä ja joskus molempia yhtä aikaa. Kehykset kehystävät, kuten niiden kuuluu, mutta kirjallinen aines on kehysten sisällä: runous ja runoilijan elämä.
Jättiteostensa ohella Bolaño julkaisi myös joukon lyhyempiä romaaneja, kuten tänä keväänä suomennetun Amuletin. Sekin rakentuu noista kolmesta mainitusta elementistä. Siinäkin taustalla - tai kehyksenä - on rikos, joskin tällä kertaa toisenlainen rikos kuin monissa muissa Bolañon teoksissa. Amuletissa uruguaylainen runoilija Auxilio Lacouture, kaikkien meksikolaisten runoilijoiden äiti kuten hän itseään tituuleraa, jää yli kymmeneksi päiväksi Mexiko Cityn yliopiston, UNAMin (Universidad Nacional Autónoma de México) vessaan piileksimään, kun armeija hyökkää yliopistoon ja tyhjentää sen pakkokeinoin. Päivä on syyskuun 18. vuonna 1968, ja taustalla on todellinen tapahtuma: Meksikon presidentti käski armeijan hyökkäämään yliopistoon, koska ei sietänyt olympialaisia vastaan protestoivia opiskelijoita. Hyökkäys ei tietenkään ollut väkivallaton, mutta pahempaa seurasi myöhemmin. Lokakuun 2. päivänä armeija surmasi arviolta 30-300 opiskelijaa ja siviiliä aukiolla Tlatelolcon kaupunginosassa Mexico Cityssä. Tlatelolcon verilöyly on se kehys, johon Bolaño sijoittaa Amuletin.
Suurimmaksi osaksi Amuletti kertoo silti runoilijoista tai runoilijoiksi haaveilevista, jotka viettävät epämääräistä ja epäsäännöllistä elämää yhteiskunnan laitamilla, ja joita Auxilio hoivaa kuin äiti. Kaikki kuullaan Auxilion välittämänä yliopiston vessasta vuonna 1968, mikä ei kuitenkaan rajaa kerrontaa vuoteen 1968 tai sitä edeltäviin tapahtuviin vaan Auxilio kertoo myös tulevasta, tapahtumista 1970-luvulla. Huonomuistinen Auxilio ei tosin ole kertojista luotettavin, sillä vuodet ja päivämäärät sekä henkilöiden taustat ja kansalaisuudet uhkaavat mennä sekaisin. Toisaalta Auxilio on kertojista vilpittömin eikä yksityiskohdilla ole merkitystä vaan ainoastaan Auxilion myötäelävällä asenteella.
Bolañon armotetuilla kertojalahjoilla nämä yksittäiset tarinat yhdistyvät kokonaisuudeksi, joka on suurempi kuin osiensa summa, kuten tavataan sanoa. Auxilion kertaamat tapahtumat voisivat olla lähes tulkoon novelleja, joskin epäilen etteivät ne toimisi novelleina. Ainakin mitä tulee kokemukseeni Bolañon novellikokoelmasta El Gaucho Insufrible (engl. The Insufferable Gaucho), Bolaño ei ole vahvimmillaan kirjoittaessaan novelleja, sillä novellien itsenäisyys ei tue sitä tarinoiden yhdistymistä ja limittymistä jotka Bolañon romaaneissa viehättävät. Bolañon runoilijat tarvitsevat nuoran välilleen, sellaisen kuin Auxilio. Meksikolaisten runoilijoiden äiti yhdistää itse asiassa Amuletin toiseen Bolañon teokseen, vuotta aiemmin ilmestyneeseen Kesyttömiin etsiviin, jossa Auxilio kertoo saman tarinan UNAMin vessasta - vain huomattavasti tiivistetymmin - kuin Amuletissa. Niinpä luettuani Amuletin ensimmäiset sivut minut valtasi vahva deja vu, jonka ymmärsin pian olevan paremminkin deja lu, jo luettu. Osa Amuletin viehätyksestä tulee juuri siitä, että Kesyttömien etsivien sivuilla läheiseksi muodostuneet hahmot jatkavat kulkuaan Auxilion tarinoissa. Mutta Amuletti luo sidoksia paitsi Bolañon menneisyyteen myös hänen tulevaisuuteensa, aivan kuten Auxilio kertoo vuoden 1968 pisteestä tapahtumia jotka sijoittuvat pitkälle 1970-luvulle. Amuletissa Auxilio viittaa Bolañon viimeiseen teokseen 2666 ja avaa sen merkitystä.
Tarinointi, runous ja murha - tai yleisemmin rikos - ovat ne ainekset, joista Bolañon teokset rakentuvat. Bolaño ei silti ole dekkaristi, siitäkään huolimatta että hänen teoksissaan selvitellään mysteereitä, arvoituksia ja toisinaan rikoksiakin. Rikokset ja mysteerit luovat teosten kehyksen, johon sijoitetaan päähenkilöt - lähes poikkeuksetta runoilijoita, todellisia tai keksittyjä ja joskus molempia yhtä aikaa. Kehykset kehystävät, kuten niiden kuuluu, mutta kirjallinen aines on kehysten sisällä: runous ja runoilijan elämä.
Jättiteostensa ohella Bolaño julkaisi myös joukon lyhyempiä romaaneja, kuten tänä keväänä suomennetun Amuletin. Sekin rakentuu noista kolmesta mainitusta elementistä. Siinäkin taustalla - tai kehyksenä - on rikos, joskin tällä kertaa toisenlainen rikos kuin monissa muissa Bolañon teoksissa. Amuletissa uruguaylainen runoilija Auxilio Lacouture, kaikkien meksikolaisten runoilijoiden äiti kuten hän itseään tituuleraa, jää yli kymmeneksi päiväksi Mexiko Cityn yliopiston, UNAMin (Universidad Nacional Autónoma de México) vessaan piileksimään, kun armeija hyökkää yliopistoon ja tyhjentää sen pakkokeinoin. Päivä on syyskuun 18. vuonna 1968, ja taustalla on todellinen tapahtuma: Meksikon presidentti käski armeijan hyökkäämään yliopistoon, koska ei sietänyt olympialaisia vastaan protestoivia opiskelijoita. Hyökkäys ei tietenkään ollut väkivallaton, mutta pahempaa seurasi myöhemmin. Lokakuun 2. päivänä armeija surmasi arviolta 30-300 opiskelijaa ja siviiliä aukiolla Tlatelolcon kaupunginosassa Mexico Cityssä. Tlatelolcon verilöyly on se kehys, johon Bolaño sijoittaa Amuletin.
Suurimmaksi osaksi Amuletti kertoo silti runoilijoista tai runoilijoiksi haaveilevista, jotka viettävät epämääräistä ja epäsäännöllistä elämää yhteiskunnan laitamilla, ja joita Auxilio hoivaa kuin äiti. Kaikki kuullaan Auxilion välittämänä yliopiston vessasta vuonna 1968, mikä ei kuitenkaan rajaa kerrontaa vuoteen 1968 tai sitä edeltäviin tapahtuviin vaan Auxilio kertoo myös tulevasta, tapahtumista 1970-luvulla. Huonomuistinen Auxilio ei tosin ole kertojista luotettavin, sillä vuodet ja päivämäärät sekä henkilöiden taustat ja kansalaisuudet uhkaavat mennä sekaisin. Toisaalta Auxilio on kertojista vilpittömin eikä yksityiskohdilla ole merkitystä vaan ainoastaan Auxilion myötäelävällä asenteella.
Eräänä päivänä Casadel Lagossa törmäsimme jopa Arturito Belanoon. Esittelin hänet Elenalle ja Paololle. Kerroin että hän oli kahdeksantoistavuotias chileläinen runoilija. Selitin ettei hän kirjoittanut pelkästään runoja vaan myös näytelmiä. Paolo sanoi että sehän on kiinnostavaa. Elena ei sanonut mitään koska tuolloin häntä ei kiinnostanut enää muu kuin suhteensa Paoloon. Menimme kahville paikkaan, jonka nimi El Principio de México ja joka sijaitsi Tokiokadulla (kahvila on suljettu jo aikoja sitten). En tiedä miksi muistan tuon iltapäivän. Iltapäivän vuonna 1971 tai 1972. Oudointa on että muistan sen näkötornistani vuonna 1968. Tornistani, verisestä metrovaunustani, kaatosateen päivästäni. Aikakoneestani, humanistisen tiedenkunnan neljännen kerroksen naisten vessasta, mistä voin tarkkailla kaikkia aikoja, joissa Auxilio Lacouture on elänyt, ei niitä monta ole, mutta joitakin.Auxilio kertoo Arturo Belanosta (Bolañon alter egosta) joka vangitaan Chilessä, ja Arturon ystävästä Ernesto San Epifaniasta joka uhkaa jäädä Kunkun, Mexico Cityn poikaprostituoitujen kuninkaan orjaksi kunnes Arturo silkalla vankikokemuksensa tuomalla kovanaamaisuudellaan saa Kunkun muuttamaan mieltään. Auxilio kertoo myös filosofi-Elenan ja Fidel Castroa haastattelemaan matkaavan italialaisen Paolon rakkaudesta, joka on omiaan todistamaan, että onnistuneidenkin rakkaussuhteiden jäljiltä joku jää aina nilkuttamaan. Auxilio kertoo toisesta kaikkien runoilijoiden äidistä, yksinhuoltaja Lilian Serpasista. Lilianin poika Carlos Coffeen Serpas on taidemaalari, jonka teosten myynnillä Lilian ja Carlos yrittävät tulla toimeen, ja huonosti tulevat. Auxiliolle Carlos kertoo tarinan Erigonesta, kuninkaanmurhaajien Klytaimnestran ja Aigisthoksen tyttärestä, Kreikan kauneimmasta naisesta, johon murhatun kuninkaan poika Orestes rakastuu. Vessan kylmien kaakelien keskellä Auxilio muistelee - menneisyyteen tai tulevaisuuteen - Mexico Cityssä liikuskelevia runoilijoita, Remedios Varoa, don Pedro Garfiasta ja Léon Felipeä.
Bolañon armotetuilla kertojalahjoilla nämä yksittäiset tarinat yhdistyvät kokonaisuudeksi, joka on suurempi kuin osiensa summa, kuten tavataan sanoa. Auxilion kertaamat tapahtumat voisivat olla lähes tulkoon novelleja, joskin epäilen etteivät ne toimisi novelleina. Ainakin mitä tulee kokemukseeni Bolañon novellikokoelmasta El Gaucho Insufrible (engl. The Insufferable Gaucho), Bolaño ei ole vahvimmillaan kirjoittaessaan novelleja, sillä novellien itsenäisyys ei tue sitä tarinoiden yhdistymistä ja limittymistä jotka Bolañon romaaneissa viehättävät. Bolañon runoilijat tarvitsevat nuoran välilleen, sellaisen kuin Auxilio. Meksikolaisten runoilijoiden äiti yhdistää itse asiassa Amuletin toiseen Bolañon teokseen, vuotta aiemmin ilmestyneeseen Kesyttömiin etsiviin, jossa Auxilio kertoo saman tarinan UNAMin vessasta - vain huomattavasti tiivistetymmin - kuin Amuletissa. Niinpä luettuani Amuletin ensimmäiset sivut minut valtasi vahva deja vu, jonka ymmärsin pian olevan paremminkin deja lu, jo luettu. Osa Amuletin viehätyksestä tulee juuri siitä, että Kesyttömien etsivien sivuilla läheiseksi muodostuneet hahmot jatkavat kulkuaan Auxilion tarinoissa. Mutta Amuletti luo sidoksia paitsi Bolañon menneisyyteen myös hänen tulevaisuuteensa, aivan kuten Auxilio kertoo vuoden 1968 pisteestä tapahtumia jotka sijoittuvat pitkälle 1970-luvulle. Amuletissa Auxilio viittaa Bolañon viimeiseen teokseen 2666 ja avaa sen merkitystä.
[...] Guerrero muistuttaa siihen aikaan yöstä ennen kaikkea hautausmaata, muttei vuoden 1974 hautausmaata tai vuoden 1968 hautausmaata eikä sen paremmin vuoden 1975 hautausmaatakaan, vaan vuoden 2666 hautausmaata, joka on unohdettu kuolleen tai syntymättömän lapsen silmäluomen alle, kiihkottoman silmän vesiin, silmän, joka halutessaan unohtaa jotakin, unohti lopulta kaiken.Vielä suomentamaton (mutta ilmeisesti Sammakon suomennosohjelmaan otettu) 2666 on sekin kehystetty rikoksella, joka on yksi Meksikon historian kammottavimmista: yli 430 naisen ja tytön murha Chihuahuan osavaltiossa 1990-luvulla. Mutta vuoden 2666 hautausmaa kätkee syvyyksiinsä paitsi Tlatelolcon verilöylyn uhrit ja Chihuahuan murhatut naiset myös kaikki ne, jotka tulevat murhatuiksi seuraavien vuosikymmenten aikana. Mutta en mene sinne vielä, sillä Amuletti on tehty muistomerkiksi Tlatelolcon verilöylylle, joka sekin - kuten kaikki verilöylyt - yritettiin ensin tukahduttaa muistoista. Bolaño päätti ikuistaa tapahtuman kirjansa sivuille. Teoksen lopussa opiskelijoiden ja siviilien murha tiivistyy näkyyn kohti kuilua marssivista lapsista.
Kuulin heidän laulavan, kuulen yhä heidän laulavan, nyt kun en enää ole laaksossa, hiljaa, se oli hädin tuskin kuuluvaa kuiskintaa, noiden Latinalaisen Amerikan kauneimpien lasten aliravittujen ja hyvin ruokittujen lasten, heidän joilla oli kaikkea ja heidän joilla ei ollut mitään, ja heidän huuliltaan lähtevä laulu oli niin kaunis, he olivat niin kauniita, voi kaikkea sitä kaunetta, ja he marssivat rinta rinnan kohti kuolemaa.Laulu elää pidempään kuin laulajansa, aivan kuten runous ja kirjallisuus elävät pidempään kuin kirjoittajansa. Siitä syystä Auxilio kertoo tarinaansa vankeudesta yliopiston vessassa, kertoo runoilijoista jotka kuolevat ja katoavat mutta sitä ennen elivät Tlatelolcon verilöylyn ahdistavassa puristuksessa - ja siitä huolimatta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti